Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Isän unikoulu pitkillä yöunilla superihmiseksi?

25.08.2016

Murehdin koko viime vuoden tasaisesti sitä, kuinka tulisin selviytymään järjissäni juuri alkaneesta työ-, päiväkoti-, koulu- ja harrastusrumbasta. Ahdistunut mieleni maalaili kauhukuvia, joissa herään rikkonaisten öiden jälkeen kiireisiin aamuihin ja herätän  yhteistyöhön kykenemättömät lapset. Ärisen ja huudan, etsin vaatteita, kiroilen, tuskailen ja kärsin. Hektisen työpäivän jälkeen haen pitkästä päivästä uupuneet lapset, vettä sataa, olen stressaantunut, voimaton ja ahdistunut. Unohtelen asioita, vaimoni muistuttelee ja moittii. Lapset myöhästelevät harjoituksista ja minä töistä. Syömme einesruokaa, ja poden syyllisyyttä siitäkin. Teen virheitä töissä, kotona ja vapaa-ajalla ja otan jatkuvasti milloin kenenkin haukkuja vastaan. Illalla, kun lapset on saatu auttavasti pestyä ja pantua nukkumaan, pelkään jääväni jostain tärkeästä paitsi, jos itse menen maata.  Valvon ruudun ääressä mieli tyhjänä pari tuntia, kunnes viimein raahaudun sänkyyn suunnattoman väsähtäneenä valmiina ottamaan tulevan yön heräilyt ja seuraavan päivän arkikaaoksen.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, aloin pohtia, voisinko mahdollisesti itse vaikuttaa siihen, millaista työssäkäyvän perhearkeni tulee olemaan. Tulin siihen tulokseen, että ainoa asia, johon voin itse vaikuttaa, on oma nukkumaanmenoaikani. Sain vahvistusta oivallukseni tutkimuksista, joista kertovia juttuja luin iltapäivälehdistä. Asiantuntijoiden neuvot olivat vanhoja tuttuja: käy ajoissa ja aina samaan aikaan nukkumaan, älä kajoa elektroniikkaan puolta tuntia ennen nukkumaanmenoa, harrasta liikuntaa, vältä alkoholia ja stressiä, syö terveellisesti. Ystäväni kertoi nukkuvansa joka yö kymmenestä kuuteen, minkä ansiosta hän kertoi kokevansa itsensä lähestulkoon kaikkivoivaksi. Koin suorastaan herätyksen: jos malttaisin mennä aikaisin nukkumaan, olisin päivisin energinen ja pirteä eivätkä arjen kiireet tuntuisi missään.  Minusta tulisi energisen ystäväni kaltainen, kaikkivoipa, alati energinen mutta toisaalta zeniläisen tyyni hahmo.

Tapani mukaan asetin ennen töiden alkua tavoitteet korkealle. Suunnittelin meneväni nukkumaan yhdeksältä ja herääväni viidenpuoli kuuden aikaan, jotta minulla olisi kylliksi aikaa tehdä lyhyt, 30­45 minuuttia kestävä peruskuntoharjoitus, säästä riippuen ulkona juosten tai sisällä soutulaitteella hikoillen. Iltaurheilua välttäisin, koska se nostaa tunnetusti kehon vireystilaa ja hankaloittaa nukahtamista. Halusin myös itselleni pitkän ja rauhallisen aamuhetken Hesarin, puuron ja kahvin parissa. Mielessäni kaikui vanhan kansan sanonta: ”Aamusta se päivä pisin on.” Halusin myös eroon piinallisesta, iltaisin yllättävästä Fear of missing out -syndroomasta, tunteesta, joka estää käymästä yöpuulle ennen puoltayötä, koska kaikki oikeasti merkittävät asiat ihmisen elämässä tapahtuvat tietenkin arkena kello 2201.
Töihin paluusta on nyt kaksi viikkoa, ja on aika tarkastella alustavia tuloksia. Miten uusi, askeettinen mutta kaikki väsymys-, stressi- ja mielialaongelmani ratkaiseva elämänmuutokseni on lähtenyt liikkeelle? Olenko muuttunut tai vähintäänkin muuttumassa tyynen rauhalliseksi ja väsymättömän aktiiviseksi yli-ihmiseksi? Antakaa minun kertoa.
Olen kuin olenkin käynyt nukkumaan varhain, usein jo ennen kello kymmentä. FOMO-syndrooma oli harhaa, sen voin paljastaa jo tässä vaiheessa. Jos olen saanut unen, eivät elämättä jääneet myöhäisillan tunnit ole harmittaneet aamulla lainkaan, päinvastoin. Ongelmana on kuitenkin ollut juuri nukahtaminen, varsinkin alkuun. Työt jännittivät, kesälomarytmi oli päällä. Hikoilin lakanat märäksi. Ongelmia tuli myös viikonloppuna en sittenkään malttanut lopettaa iltaa kello kymmeneen. FOMO yllätti taas: pelkäsin missaavani jotain tärkeää. Lauantaiaamuna nukuin pitkään, mikä kostautui sunnuntai-iltana. Nukkumatti ei tullut.
Monina iltoina olen kuitenkin nukahtanut varsin aikaisin, en toki yhdeksältä, kuten alun perin kunnianhimoisesti suunnittelin, mutta ennen puolta yhtätoista kuitenkin. Arkisin olen käynyt levolle viimeistään kymmeneltä, usein jo aiemmin. Ja kas, mitä olen havainnut: töissä on olo tuntunut energiseltä, jopa rauhalliselta. Yläkoulun opettajan työ kun on sellaista, että siinä hermojen menetys on aina tappio, jos räyhäämisen nyt missään ammatissa voi hyödyksi sanoa olevan.
Aamut ovat myös olleet kohtuullisen rauhallisia, vaikka täytyy jälleen myöntää, että ihan tavoitteeseeni en ole päässyt, ainakaan vielä. En nimittäin ole jaksanut käydä aamulenkillä, enkä juuri urheilla töiden jälkeenkään. Aamuisin olen valitettavasti muutaman kerran hermostunut lapsiin, samoin iltaisin. He eivät ole ymmärtäneet, että isillä on elämäntaparemontti menossa, ja jatkaneet aamukiukuttelua ja iltariehumista, päiväkodista, eskarista ja koulusta uuvahtaneet ressukat.
Illat taas kuluvat lapsiperheessä lasten harrastusten, ruoan valmistuksen ja siivoamisen merkeissä. Iltaurheilu taas on yöunista pois, ja jos siihen lähden, on kierre valmis. Tekemistä siis riittää vielä. Tahdon aamu-urheilun elämääni, mutta se vaatii lisää säännöllisyyttä, parempia ja tasaisempia öitä ja hieman aikaisempia herätyksiä. Seuraavaksi aion rauhoittaa viikonloppuillat ja sammuttaa valot ennen kymmentä myös perjantai- ja lauantai-iltoina. Herätys siirtyy nykyisestä puoli seitsemästä varttia vaille kuuteen, jotta tilaa riittää peruskuntolenkille. Arkisin ilta siirtyy tunnilla taaksepäin.
Ennen joulua haluaisin olla valmis: kaikkivoipa, uusi superihminen. Katsotaan, miten käy.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »