Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Isälokero rakennustyömaalla: Poropeukalo, Apupoika vai Talonrakentaja?

21.03.2019

Apumiehen valama autokatoksen sokkeli

 

Monet maakunnissa kasvaneet runoilijapojat tietävät, miltä tuntuu seisoskella rakentamisesta, autonrenkaista tai sätkätupakkalaaduista rehvakkaan itsetietoisesti keskustelevan äijäporukan liepeillä ja yrittää näyttää siltä, kuin kuuluisi porukkaan. Isälokeron miehet ainakin tietävät.

Strategioita edellä kuvatun kaltaisista tilanteista selviämiseen on monia. Jotkut punastelevat, änkyttävät ja pahimmassa tapauksessa yrittävät itsekin mennä täydestä, toiset tarkkailevat, tekevät havaintoja keskustelijoiden kielestä, tyylistä ja puheenparresta ja käyttävät näitä havaintoja myöhemmin hyväkseen esimerkiksi teatteritöissään. Tässä kirjoituksessa Isälokero pohtii, millaisia rakennusmiehiä ja isiä ovat nämä äijäporukoiden sisäpiiriläiset ja punastelevat ulkopuoliset. Jotkut ovat miehuutensa alkuhämäristä asti rohkeasti sellaisia, jollaisiksi itsensä kokevat, toiset taas lankeavat täyttämään epätoivoisesti ympäristönsä odotuksia.

Poropeukalo on mies, joka ei käsitöitä hallitse. Hän ei osaa eikä hänen kannata rakentaa itse mitään. Oikeastaan hän ei sovi omakotiasujaksi ollenkaan vaan paljon täyshoidettuun taloyhtiöön ilman remonttihuolia.

Mikään antisankari Poropeukalo ei kuitenkaan ole, jollei hän itse tee itsestään sellaista. Toisinaan hän kuitenkin – syystä tai toisesta – saa päähänsä ryhtyä omatoimiseksi tee se itse -mieheksi. Silloin syntyy tuhoa ja velkaa: Poropeukalo tukkii talonsa tuloilma-aukot, kytkee sähköjä väärin ja aiheuttaa vesivahinkoja huolimattomasti asentamillaan pesukoneilla. Kun Poropeukalo lähtee välikatolle konkoilemaan, hän putoaa eristeiden läpi ja loukkaa selkänsä. Vakuutusyhtiöiden näkökulmasta Poropeukalo on oikea maanvaiva.

Fiksu Poropeukalo teettää huoltotyöt ammattilaisilla. Hän kilpailuttaa, tutustuu yritysten taustoihin ja käyttää suhteitaan. Vaikka hän ei osaa, hän ymmärtää; korjausvelkaa ei pääse syntymään. Fiksu Poropeukalo, kuten viisaat ihmiset yleensäkin, tuntee vahvuutensa ja käyttää niitä. Vasaraan hän ei koske.

Ylivoimaisesti yleisin rakentajatyyppi on Apumies, -poika, henkilö tai miksi hänet nyt milloinkin identifioidaan. Joka tapauksessa hän edustaa isoa massaa ihmisiä, jotka periaatteessa saattaisivat osatakin yhtä ja toista, mutta motivaation ja orientaation puutteessa suuntaavat energiansa muualle – kuten podcastien tekoon. Joskus Apumies puuhastelee jotain pientä, rakentaa terassin, jopa pihasaunan, mutta ei ilman vankkaa tukea. Ystävät, sukulaiset ja kiitollisuudenvelkaan jääneet rakennus-, sähkö-, LVI- ja muut yrittäjätuttavat auttavat, neuvovat ja kuuntelevat. Apumiestä ahdistaa, jos hänen tekemisiään tarkkaillaan. Naapurin kätevän isännän tietäväisenä piha-aidan takaa arvioiva katse tuntuu porautuvan selkään ja saa korvat kuumottamaan.

Nimensä mukaisesti Apumies tykkää selkeistä aputöistä: “Hajota tuo!” “Kanna nuo pois!” ja “Pidä tätä!” ovat mieluisia komentoja. “Ota mitat!” -käskyn sisältämä edellytys vastuunotosta saattaa jo vähän hirvittää.  

Poropeukaloiden ja Apumiesten lisäksi keskuudessamme on ihmisiä, joita ilman eläisimme vieläkin taivasalla tai pienissä sysikoijuissa. Heitä kutsutaan itseoikeutetusti Talonrakentajiksi. He osaavat ja luottavat omiin kykyihinsä, ottavat rakennusprojekteista kokonaisvastuun ja tekevät itse. Ravintoketjun terävimmällä huipulla on varsinainen superrakentaja, joka vuokraa kaivinkoneen, tekee maatyöt, valaa sokkelin, pystyttää, eristää, vetää sähköt, putket, levyttää, tasoittaa, maalaa, listoittaa, asentaa ja siivoaa. Myös pihat superrakentaja tekee omin käsin. Hänen vartalonsa on teräksinen ja jäntevä, kämmenet hellät mutta karheat.

Superrakentajia on kuitenkin harvassa, ja heitä yhdistää yksi piirre: rakentaminen on heistä oikeasti kivaa. Tavallinen talonrakentaja ei nimittäin välttämättä ollenkaan jaksaisi, viitsisi tai haluaisi rakentaa yhtään mitään. Hän vain sattuu osaamaan homman, minkä johdosta toisinaan käy niin, että väärä ihminen ryhtyy rakennusprojektiin. Siitä ei yleensä seuraa rakentajalle ja hänen läheisilleen mitään hyvää. Talo kyllä tulee tehtyä, vieläpä hyvinkin, mutta rakentajan henkiset voimat loppuvat. Hän väsyy, masentuu ja lihoo. Juopottelu saattaa karata käsistä, eivätkä rakennusstressistä johtuvat erotkaan ole harvinaisia.

Isälokero kävi haastattelemassa talonrakentajaa, Haagan kirkkoherraa Heikki Nenosta – Lapsellisten miesten vakiokirjoittajaa – joka, kuten hän itse asian muotoilee, rakensi talon, vaikka ei olisi kannattanut. Kuuntele podcast Heikin haastatteluineen kirjoituksen alusta ja kuule myös Isälokeron neuvo: älä rakenna, vaikka osaat, jos rakentaminen ei kiinnosta. Siinä hommassa voi nimittäin käydä huonosti.

Otto Kallioranta ja Antti Kanto

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »