Hyppää sisältöön

Eväät levällään

Meidän kotonamme ruoalla on lupa leikkiä ja leikitellä. On meidän aikuisten vastuulla, ettei turhaa hävikkiä synny. Leikkiminen ei tarkoita tuhlaavaisuutta.
Julkaistu
Teksti Samu Heikinmatti
Kuvat Samu Heikinmatti

Pasi Huttunen kirjoitti Lapsellisissa miehissä perunavellistä ja ruokanostalgiasta. Päätin siis minäkin laittaa lusikkani soppaan. (Anteeksi. Kamala sutkautus.)

Olen omasta vapaasta tahdostani perheemme pääasiallinen ruoanlaittaja. Tavallisesti se on mukavaa puuhaa: Saa kaikessa rauhassa painaa kuulokkeet korvilleen, laittaa jonkin podcastin soimaan ja pilkkoa sekä kuoria kasviksia (sillä sitähän suurin osa ruoanlaitosta on).

Joskus taas takki on aivan tyhjä. Mitä laitan? Onko nyt tarpeeksi kuitua? Onko erilaisia värejä? En kai hulauttanut taas suolaa sataa kiloa? Hulautinko kuitenkin tarpeeksi, että tämä maistuu? Mitä edes laitan – pastaakin on jo syöty kahdesti tällä viikolla? Tähän on onneksi lähes aina apuna kumppanini laatima ruokalista. 

Hän nimittäin laati jo parisen vuotta sitten seitsemän viikon kiertävän listan, jota voi muokata myös lennosta. Osa ruokalajeista koostuu kotiruokaklassikoista (keitot, laatikot, kastikkeet), mutta toisena kulmakivenä ovat Outi Väisäsen teokset Samasta padasta ja Puolessa tunnissa. 

Keittiön kulmakiviä

Väisäsen keittokirjoista löytyy perheemme kaltaisille sekasyöjille kasapäin reseptejä, miellyttävästi kasvispainotteisesti. Resepteissä ei vältellä mausteiden käyttöä, mutta suolaa käytetään säästeliäästi, mikä on mainio juttu sekä lapsia että aikuisia ajatellen. Mikäli Samasta padasta -reseptissä ehdotetaan lisäämään jotain ehkä enemmän aikuiseen makuun, on se reseptin raaka-ainelistassa punaisella. Puolessa tunnissa -kirjan resepteissä vastaavaa erottelua ei ole, mutta ruoat ovatkin tarkoitettu taaperoille ja sitä vanhemmille kun taas Samasta padasta  -reseptien ruokia voi tarjota jo vauvalle.

Pientä kritiikkiä kuitenkin tekijälle soisin hänen innostaan käyttää öljyä fetajuustoa reippaasti omia mieltymyksiäni runsaammin; Esimerkiksi Tiskittömään tomaattipastaan (joka on herkullista) laitetaan desin verran aurinkokuivattuja tomaattikuutioita öljyineen sekä paketti fetaa, mutta vain 250 grammaa tuorepastaa. Lopputulos on turjan hevi omaan makuuni. Olenkin päätynyt tuplaamaan pastan määrän ja lisään tölkin verran enemmän tomaattimurskaa, niin ei koko keitos kärvähdä uunissa. Fetaakin olen korvaillut jos milloin milläkin: raejuustolla, tofumurulla ja muulla proteiinipitoisella. 

Tofua lisäämällä suuresta osasta annoksia saa täysin vegaanisia niin halutessaan. Nimittäin melkein kaikkiin kasvisannoksiin tulee joko kananmunaa tai jotain maitotuotetta. Onneksi ei paljoa mielikuvitusta tarvita, että saa karsittua resepteistä niin halutessaan kaiken eläinperäisyyden pois. 

Muunneltavuus on muutenkin molempien kirjojen valttikortti. Aika harvaa reseprtiä tai ohjetta minäkään noudatan täysin orjallisesti; Linssipataan laitan runsaammin perunaa, pizzat leivon kuivahiivaan ja lämpimään feta(!)salaattiin paistan vaikkapa kanaa kylkeen ja jätän toisinaan fetan pois.

Ainesosat ovat välillä kovinkin rohkeita – tai rohkeiksi miellettyjä: Mausteita, yrttejä ja valkosipulia käytetään reilulla kädellä jo vauvoille tarkoitetuissa annoksissa. Oliiveja, herkkusieniä, kapriksia ja muita ei-niin-lapsiperheiden-ykkössuosikeiksi miellettyjä raaka-aineita. Väisänen kirjoittaa esipuheessaan mielestäni viisaasti: 

“Osa kirjan resepteistä sisältääkin yllättäviä mausteita, kurkumaa, juustokuminaa tai vaikka tuoretta minttua. Syöminen on taito siinä missä konttaaminen ja kävely: mitä useampi toisto, sitä sujuvampi suoritus. Pian uudet maut maistuvat myös vauvallesi.”

Joustavuutta ruokailuun

Meillä taaperolle makujen maistuminen näyttää olevan kausikysymys. Jossain vaiheessa mikään tomaattipohjainen ei mennyt, vaikka se muutamaa kuukautta aiemmin oli maistunut. Sitten tomaattipadat ja kastikkeet taas kelpasivatkin. Pari kuukautta meni siten, ettei juuri mikään vihreä edennyt lautasta pidemmälle. Siinä kysyttiin itsehillintää, ettei mennyt tuputukseksi, vaan yritettiin kartoittaa, millaisella ruokavaliolla nyt mennään. Helpotti, kun tajusi, ettei valikoivuus ollut mitenkään pysyvää, vaan kuului kulloiseenkin vaiheeseen. Ei tullut mitään paineita aiheuttaa lapselle sen kummempia ruokatraumoja millään pakottamisilla tai pöydässäistuttamisilla.  

Riemastuksekseni huomasin henkilökohtaisen ruokamessiaani, Henri Alénin, haastattelun Iltalehdessä. Jutussa kysytään, saako lapset ottaa mukaan hienoon ravintolaan, mutta Alén pohdiskelee myös laajemmin lapsille opetettavaa ruokailukulttuuria:

Lapsi ei pysty tekemään itse ruokavalintojaan, on vanhempien vastuulla pyrkiä siihen, että ruoka olisi monipuolista, värikästä ja hyvänmakuista. Jos et itsekään haluaisi syödä ruokaa, jota tarjoat vauvalle tai pienelle lapselle, niin miksi ruoan pitäisi houkutella sen enempää lastakaan?”

Riemastuksekseni Alén vielä lataa:

“…enemmän olen nähnyt ravintoloissa huonosti käyttäytyviä aikuisia kuin lapsia.”

Hankalaa nirsoilua?

Pula-ajan ja niukkuuden kaikuja kuulee vielä nykypuheessakin. “Ruoalla ei leikitä” saattaa olla inhokkisanontani aiheesta. Meidän kotonamme ruoalla on lupa leikkiä ja leikitellä. On meidän aikuisten vastuulla, ettei turhaa hävikkiä synny. Leikkiminen ei tarkoita tuhlaavaisuutta. Elämme aikaa, jossa ruoka on paljon muutakin kuin välttämättömyys hengissäpysymiseen. Tietty vakavahenkisyys syömistä kohtaan on ymmärrettävää, jos tarjontaa tai varallisuutta ruoan hankkimiseen ei ole. Tällöin kyse on jo henkiinjäämisestä, mikä on kokonaisuudessaan laajemman yhteiskunnallisen keskustelun paikka, mutta nirsoilun suhteen pakottamisesta ei liene apua. 

Muistan, miten ollessani noin viisi–kuusivuotias äitini sanoi lähettävänsä mustikkakeittoni, jota kieltäydyin syömästä, kehitysmaiden nälkäänäkeville lapsille. Varmasti tuttu argumentti monelle. Homma kääntyi kuitenkin pienessä päässäni siten, että innostuin ajatuksesta: Jos soppa ei minulle maistu, olisi loistava idea lähettää se niille, joilla on tarvetta. (Äiti, luet tämän kuitenkin, joten haluan tunnustaa, että olen aina ollut hyvin ravittu lapsi – vielä aikuisenakin. Olet toiminut pääasiallisesti loistavasti, vaikka tämän nyt nostankin esiin.)

Itselleni on toki myös selvää, etteivät kaikki lapset ole kovin uutteria syömähommissa, mutta tilannetta ei auta asiasta ärsyyntynyt aikuinen, joka pahimmassa tapauksessa istuttaa lasta pöydässä väkipakolla ja tuputtaa evästä, jota lapsi ei millään halua syödä. Aihe on monessa perheessä herkkä, ymmärrän sen. Uskallan kuitenkin väittää, että onnistuneiden ja iloisten ruokailukokemusten tarjoaminen auttaa pidemmälle kuin ryppyotsainen tuputtaminen. Ja tärkeintä on hommaan tutustuminen porukalla. Väisänen kirjoittaa:

“Hiljalleen nirsous helpottaa, kun lapsi pääsee laittamaan kädet taikinaan ja iloitsemaan onnistumisista yhdessä sinun kanssasi. Parhaassa tapauksessa lapsena syttynyt kiinnostus ruokaan kantaa omaan kotiin asti.”  

Näin minulle on käynyt. Kiitos siitä kuuluu eritoten äidilleni ja äitipuolelleni, jotka molemmat ovat ottaneet minut mukaan keittiöön ihmettelemään. Sama kiinnostus on välittynyt tyttärellemme, joka laittaa päivittäin ruokaa leikkikeittiössään. Usein pastaa. 

Toivotankin iloisia herkutteluhetkiä niille, joilla homma pelaa ja valtavasti voimia sekä kestäviä hermoja niille, jotka asian parissa joutuvat painiskelemaan. 

 

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.