Siirry sisältöön
Kiikkuva kirjapylly

Tybä ja muut kielen kukkaset

21.07.2017

Kiikkuvan kirjapyllyn perheen lapset ovat ottaneet aktiiviseen arkikäyttöön itselleni täysin uuden sanan: tybä.

Ihan aluksi oli ukko. Ukko tuli kuvioihin jo vuosia sitten, kun lapset innostuivat ns. ukkelileikeistä. Siis leikeistä, joissa lapset liikuttelevat pieniä muovifiguureita. Ensin ukkelileikit käsittelivät kaupassakäyntiä, sairastumista ja muita arkisia juttuja. Nykyään Ketunhännän, Sudenkuonon ja Karhuntassun ukkelileikit ovat ennen kaikkea sotaleikkejä.

Ensin lapset siis kutsuivat kaikenlaisia lelufiguureita sanalla ukko.

”Tää ukko lähtis nyt ambulanssilla sairaalaan.”

Sitten ukosta tuli ukkeli ja myöhemmin tyyppi. Haluan ajatella, että muutokseen ukkelista tyyppiin vaikutti oma puhetyylini, koska mielestäni tyyppi on hauska sana ja käytän sitä jonkin verran. Se on jotenkin ihan erityinen yksilönsä. Juuri omanlaisensa tyyppi. Vähän henkilökohtaisempi ja rakkaampi tapaus kuin pelkkä ukkeli.

Myöhemmin tyypistä tuli tyyppä. Tämä muunnos oli jo itselleni aivan uusi, mutta huomasin että se oli yleinen lasten ystävienkin keskuudessa.

Ja nyt tyyppä on siis muuttunut tybäksi. Tybä on ainakin Helsingin Sanomien mukaan tyypän slangimuoto. Olisi hauska kuulla, mitä mieltä kielitieteilijät ovat tästä tybästä. Miten se liittyy lasten kehitysvaiheeseen ja sosiaalisiin suhteisiin?

Lastenkirjallisuus on pääosin edelleen kirjakielistä tai ainakin yleiskielistä. Toki poikkeuksiakin on. Nuortenkirjoissa kieli-ilottelu on yleisempää. Joitakin vuosia sitten esimerkiksi Salla Simukan kirjat järkyttivät heikkohermoisia kirjabloggareita puhekielisyydellään ja erityisesti koska-konjuktion jälkeisillä substantiiveilla ja verbittömillä lauseilla. Simukan kirjoissa on jopa juonikuljetuksia, jotka etenevät tähän tapaan verbittömästi.

Aivan mahtavaa, ajattelin tuolloin minä.

Koska kieli. Koska tulevaisuus. Koska myös ihmisten tavat ajatella ja luoda syy-seuraussuhteita kehittyvät jatkuvasti.

Mielestäni on tärkeää pohtia sitä, minkälaisia kieleen liittyviä valintoja esimerkiksi nuortenkirjoissa yleisesti ottaen tehdään. Minkälaisissa tapauksissa aikuisten kirjoittajien tekemät kielivalinnat esimerkiksi aliarvioivat nuorten omia kielenkäytön tapoja? Onko kirjallisuuden kielen joissakin tilanteissa pyrittävä autenttiseen puhekielisyyteen tai kenties vastavuoroisesti suojeltava nuoria esimerkiksi englanninkielisiltä lainasanoilta? Saako nuortenkirja olla täysin epäkasvatuksellinen myös kielellisesti?

Kieli kuuluu jokaiselle sen käyttäjälle, myös lapsille ja nuorille. Itse ajattelen jopa, että lasten ja nuorten omat sanamuunnokset ja muut ilmaisutavat vahvistavat heidän suhdettaan kieleen. Kieli on näin ollen enemmän lasten itsensä hallinnassa. Siitä muodostuu monipuolinen työkalu, ei vain opittu toimintamalli.

Itse kaipaan suomenkieliseen lastenkirjallisuuteen aina vain lisää uskaliasta moniäänisyyttä: Kirjoitustyylejä ja henkilöitä, jotka ovat kielellisesti omaleimaisia ja tunnistettavia. Kielen hyödyntämistä brändäyksessä. Dialogeja, jotka sekoittavat erilaisia puhetyylejä. Murteita, uudissanoja ja kielellistä ajankuvaa.

Ja kaiken tämän lisäksi tietysti vivahteikasta kirjakieltä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »