Lastenkirjoja kuolemasta
Joissakin perheissä lapsia ei kutsuta hautajaisiin. Minun suvussani lapset ovat mukana hautajaisissa. Heidät kerätään vainajan lähelle. He saavat silittää häntä ennen kuin arkku suljetaan. En ole vielä kertaakaan tavannut lasta, joka ei hautajaisissa haluaisi silittää itselleen läheisen vainajan poskea, jos siihen tarjotaan mahdollisuus.
Muistan, kuinka itse lapsena kosketin ensimmäisen kerran kuollutta ihmistä. Ihmistä, joka oli minulle läheinen ja rakas. Tilassa oli valkoisia kukkia ja pitsiä ja ajattelin, että kuollut lähimmäiseni näyttää ihan prinsessalta. Hänen ihonsa tuntui muoviselta, painavalta ja vieraalta. Hän oli kuin iso puetettu nukke.
Muistan, että kosketus jollakin tavalla vahvisti kuoleman. Kosketuksen kautta ymmärsin, että tuo tärkeä ihminen ei enää ollut siinä. Että kuollut keho on kuori.
Kuolemasta puhuminen voi olla vaikeaa. Se voi olla vaikeaa silloin, kun oma läheinen on kuollut ja se voi olla vaikeaa silloin, kun kuolema tuntuu kaukaiselta. On erityisen kiinnostavaa, kuinka kierrellen ja kaarrellen aikuiset monesti puhuvat kuolemasta lapsille. Vaikutuin itse Lapsen Maailma -lehden jutusta, jossa kuvattiin leskeksi jääneen Hanna Mäkisen tapaa puhua miehensä kuolemasta suoraan. Äärettömän rohkeaa, ajattelin.
Kuolemaa käsitteleviä lastenkirjoja on aika paljon. Uskon, että niitä luetaan monissa perheissä, kun joku läheinen kuolee. Mutta kuolemasta voi lukea ja jutella ihan muutenkin.
Olin itse lapsena äärimmäisen kiinnostunut kuolemasta. Omista lapsistani erityisesti keskimmäinen Sudenkuono haluaa usein jutella kuolemasta. Sudenkuonoa mietityttää erityisesti kuoleman peruuttamattomuus. Hän ajattelee, että kuolemassa ihminen muuttaa jotenkin muotoaan.
Itse olen aina saanut vaikeiden aiheiden käsittelyyn tukea kirjoista. Tässä kolme kuolemaa käsittelevää lastenkirjaa:
Päivi Franzon & Suvi Airola: Surusaappaat
Surusaappaat-kirja käsittelee vanhan ihmisen kuolemaa ja lapsen surua aika perinteisellä tavalla. Kirjan päähenkilön Eemin mummo kuolee eikä Eemi oikein tiedä, miten päin hän olisi. Eemi yrittää ensin kätkeä surunsa ja ikävänsä, mutta ne purskahtavat ulos vähän vahingossa ja silloin Eemin vanhemmat huomaavat hänet.
Surusaappaat ei kuitenkaan selitä kuolemaa sinänsä. Se keskittyy enemmänkin siihen, miltä suru tuntuu ja kuinka surua voi käsitellä. Kirjassa sivutaan myös puhumattomuutta, joka monesti yhdistetään surutyöhön. Pidän siitä, että lapsen ja aikuisen tavat surra ovat kirjassa saman arvoisia. Lapsella on lupa ikävöidä ja tuntea tuskaa, vaikka se näyttäytyisi kiukun puuskina.
Kirja on visuaalisesti näyttävä ja kaunis, mutta mietin, että voikohan se olla lasten mielestä pelottava. Esimerkiksi suruun liittyvää painon tunnetta käsittelevät kuvitukset metsästä ja jättimäisistä saappaista ovat jopa ahdistavan osuvia.
Annuska Dal Maso, Riitta Dal Maso & Pia Krasavina: Sateenkaaren värinen saunatonttu
Tämä kirja pureutuu ihanan raikkaasi kuoleman olemukseen ja siihen, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Kuolema selitetään kirjassa konkreettisesti ja selkeästi, mutta samalla kirjan tarina esittelee kuoleman jälkeiselle elämälle mitä mielikuvituksellisempia vaihtoehtoja. Konkreettinen ja abstrakti sekoittuvat tavalla, jonka itse ainakin tunnistan juuri lapsille ominaiseksi.
Sateenkaaren värinen saunatonttu -kirjassa alle kouluikäisen Maxin aikuinen ystävä Santeri kuolee. Max miettii, minkälaiseksi Santeri on kuolemassa muuttunut ja löytää hänet lopulta.
Kirjan lopusssa on Riitta Dal Mason kirjoittama Ohjeita aikuisille -teksti, jonka mukaan lapsille on ominaista kuvitella, että kuollut läheinen menee tai muuttaa jonnekin, esimerkiksi mielikuvitusmaailmaan. Lisäksi lapsi voi nähdä kuolleen läheisen vaikkapa lintuna tai perhosena. Kirjan Ohjeita aikuiselle -teksti on äärettömän kiinnostava. Miten eri tavalla lapset ja aikuiset käsittävätkään kuoleman!
Parasta kirjassa on kuitenkin se, että se yhdistää kuolemaan värejä ja iloakin. Värien kautta kuolema yhdistyy elämään ja suru ilonhetkiin täysin saumattomasti. Aivan kuten lasten maailmassa oikeastikin.
Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea mieli mustana
Vesta-Linnea mieli mustana -kirja ei kerro edellisten kirjojen tapaan lapsen lähimmäisen kuolemasta, vaan se käsittelee lapsen melankoliaa ja kuolemaan liittyviä ajatuksia. Varmasti monet lapset kuvittelevat joskus itsensä kuolleeksi ja pohtivat samalla sitä, kuinka paljon tai vähän lähimmäiset kaipaisivat heitä kuoleman jälkeen.
Tässä kirjassa nämä lapsen tunteet kuvataan äärettömän tarkasti. Kirjan lopussa sen päähenkilö Vesta-Linnea innostaa jopa omat sisaruksensa leikkimään omia hautajaisiaan.
Mielestäni Vesta-Linnea mieli mustana -kirja on tärkeä. Se on vähän kauhistuttava, mutta samalla se tarjoaa takuulla monien lasten tunteille samaistumispinnan. Itse asiassa lasten masennuksesta ja synkistä ajatuksista toivoisin kirjoitettavan enemmänkin.