Hyppää sisältöön

Liiku tai ole märkä läntti asfaltissa

Julkaistu
Liiku tai ole märkä läntti asfaltissa

Neiti B, neiti A ja kuumaverisin herra C. Kuva: Kirjoittaja

– Jos sinut kiinnitetään liikkuvan auton perään köydellä, mitä tapahtuu jos et liiku, puoliso kysyi.

Hän käytti tätä vertauskuvana kolmosten vanhempana olemisesta. Liiku tai olet märkä läntti asfaltissa, kiteytyi viesti. Liiku mieluusti vielä vähän nopeampaa kuin ”auto” niin saat hieman siimaa. Jos kuljet hitaampaa, sinua sattuu. Jos energiasi loppuu kokonaan, auto tekee sinusta selvää jälkeä. Puoliso ehdotti myös seuraavanlaista lähestymistapaa: uuvuta itsesi totaalisesti fyysisesti aktiviteettien parissa lasten kanssa, ja saatat jonain päivänä säästyä psyykkiseltä uupumukselta.

– Aloin kuntoilla jotta pystyn vastaamaan taaperoni energiatasoihin, kertoi puolestaan ystäväni.

Tekisi mieli tehdä näistä neuvoista jokin analyysi, yhteenveto tai niihin liittyvä suunnitelma, mutta pääni lyö totaalisen tyhjää. Tällä viikolla en ole tiennyt mitä olen, tunnen, koen ja mikä on totta ja mikä kuvitelmaani. En oikein saa mistään otetta. Mitään ei ole mennyt sen pahemmin pieleen, mutta olotila on ollut jotenkin sumuinen.

Purra, silittää, sekoittaa, olla riesana

 

Sumu hälvenee elämänmakuisina hetkinä. Kuten silloin, kun yksi lapsista puree minua, toinen kiipeää syliini ja kolmas yrittää saada minua avustamaan kuperkeikassa – kaikki samaan aikaan. Tai kun kaikki ovat läjässä päälläni ja kaksi silittää päätäni ja yksi sekoittaa hiuksiani vauvaharjalla. Tai kun neiti A silittää päätäni ja sanoo ”aitii”.

Riesa. Sellainen kokee helposti olevansa kun pölähtää tällä porukalla, no, melkein minne tahansa. Puoliso etenkin kokee epämukavaksi, kuinka paljon vaivaa muut joutuvat näkemään meidän kanssamme. Kantoapua autosta sisälle, riisumista, vaipanvaihtoa, ruokailussa avustamista, keittiön lattian siivous, riitojen (yleensä lasten) selvittelyä, pukemista ja taas kantoapua autolle. Minä muistan hieman useammin katsoa asiaa siitä näkökulmasta, että piipahduksemme tai useamman tunnin kyläilykin on lyhyt hetki näiden läheisten elämässä ja monelle tervetullutta vaihteluakin. Ja että, toden totta, he ovat läheisiämme ja haluavat viettää aikaa kanssamme.

Sadepäivinä hyvät kyläpaikat ovat kultaakin kalliimpia, etenkin jos lapset heräävät kuudelta ja ovat jo ennen aamukahdeksaa täysin kypsiä kotona olemiseen. Silloin voi vaikka käydä niin, että pyörittyämme posti- ja kauppa-asioilla mahdollisimman hitaasti ja pommitettuamme kaikkia vähänkin tuttuja tekstiviesteillä, olemme puoli yhdeksältä siskon lähikaupan pihassa autossa eväsretkellä odottamassa, että loputkin asukit siskolla heräävät ja voimme rynnätä kylään.

Rintarepputraumoja

Olen viime aikoina kuunnellut usean henkilön kaipaavan pikkuvauva-aikoja. Vauvan tuoksua, pehmeyttä, pulleutta, pienuutta ja, ah, kantamista rintarepussa! Minun piti hetki makustella. Miksi minusta ei tunnu tuolta? Miksi minä olen tyytyväinen siihen, että lapset ovat koko ajan isompia? Miksi minulla on rintarepputraumoja? Pohdinnan päätteeksi tulin siihen tulokseen, että ei välttämättä ole olemassa pikkuvauva-aikoja kaipaavia monikkovanhempia. Tai näyttäkää minulle yksi, niin harkitsen olevani väärässä.

Ensi viikolla pitäisi valita lapsille uusi hoitaja, ja minusta tuntuu etten jaksa, pysty osaa ja halua. Tuntuu, että kesä ihanan hoitajamme kanssa meni ihan liian nopeasti. Kaikki muuttuu koko ajan, ja tasapainosta en osaa edes haaveilla paitsi ihan hetkittäin.

Viime keskiviikkona jopa uskoin tasapainoon, kun killuin puolison kanssa ylösalaisin kaikkein hurjimmassa tivolilaitteessa, nauroin, huusin ja söin sen jälkeen vielä sisuskalujen paikkaa hakevan vatsani täyteen sushia.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.