Kirjoitin keväällä monikulttuurisen perheen hyvistä ja huonoista puolista kerran, toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin. Kuitenkin asioita jäi vielä muistamatta ja sanomatta, huomasin myöhemmin. Tässä siis lisää pohdintaa aiheesta.

Kirjoittamatta jäi ensinnäkin kenties se kaikkein olennaisin asia: monikulttuurisessa perheessä tai ympäristössä lapset kasvavat automaattisesti siihen, että on eri kieliä, tapoja ja todellisuuksia tämän maailman hahmottamiseen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Se on käsittämättömän suuri rikkaus, ymmärrän vasta nyt kypsällä aikuisiällä.

99-prosenttisesti kantasuomalainen

Oma lapsuuden ympäristöni oli 99-prosenttisesti kantasuomalainen, valkoinen, evankelisluterilainen (kristitty tai tapakristitty) ja melko maallistunut. Käytännössä ainoat poikkeukset tähän muodostivat yksittäiset paikkakunnalle muuttaneet vietnamilaispakolaiset sekä lestadiolaisperheiden valtavirrasta poikkevat käytännöt.

Pitkälti sain kuitenkin maailmasta sellaisen kuva, että siinä toimitaan yhdellä kielellä ja tavalla ja näytetään aika samalta. Ympäristö oli erittäin homogeeninen, ja siksi esimerkiksi lestadiolaisystävieni perheiden tietyt tavat tuntuivat suorastaan radikaaleilta.

En muista lapsuudenkodistani juurikaan tätä keskustelua, jota käyn paljonkin omien lasteni kanssa: kyllä, jossain perheessä tehdään näin ja toisessa noin johtuen kulttuurista, uskonnosta tai ihan vaan erilaisesta ajattelumallista. Kyllä, saman uskonnon edustajatkin voivat ajatella jostain asiasta eri tavalla.

Lääkettä, lääkettä

Ulkoilu on ainakin minua ja ulkomaalaistaustaista puolisoani erottava asia. Puolison mielestä ulkoilu on varattu hyviä säitä varten. Minun (ja Suomen ilmaston mielestä) hautautuu neljän seinän sisään mikäli jää huippukelejä vartomaan. -20 astetta? Puetaan siis kolme tai neljän kerrosta päälle ja ulkoillaan kolme tuntia. Pulkkamäkeä ylös juostessa lämpenee, samoin luistelukentän pukuhuoneessa kaakaon äärellä.

Äänekästä ja sotkuista sisällä riehumista ja painia.

Olen (lähes) lakannut tuputtamasta pakonomaista ulkoilua puolisolle, ja alkanut ajatella eroavaisuuksiemme olevan hyvä asia. Hän voi tarjota lapsille eri asioita, esimerkiksi äänekästä ja sotkuista sisällä leikkimistä, riehumista ja painia, johon minun hermostoni ei taivu.

Tästä seuraavasta en tiedä, onko kyseessä oikeasti laajemminkin kulttuurinen ero, mutta pienen otannan perusteella asia näyttäytyy minulle näin. Vaikuttaa, että monissa muissa kulttuureissa lievempiinkin sairastumisen oireisiin halutaan välittömästä hakea apua joko lääkityksestä tai lääkäristä. Itse olen saanut sellaisen mallin, että lievempien pöpöjen voi antaa mennä ohi itsekseen.

Tarvitaanko henkilökohtaista tilaa?

Oma huone. Siinäpä tältä erää viimeinen mieleen tuleva kulttuuriero. Minulla on lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni ollut oma huone ja aikuisena pitkään oma asunto. Puolison ja monien muiden eri kulttuureita edustavien tuttavieni kodeissa on ollut varsin tavallista, että huoneessa nukkuu enemmän ihmisiä kuin yhden käden sormilla voi laskea.

Omaa huonetta ei välttämättä ikinä ole tai jos on, saatetaan sitä käyttää lähinnä varastona ja harrastehuoneena. Yöpyminen voi yhä tapahtua muiden perheenjäsenten kanssa. Henkilökohtaisen tilan tarve tai tarpeettomuus, siitä se kai suuremmassa mittakaavassa kertoo, ei yksin perhekoosta tai tilan puutteesta.

Jännä nähdä, milloin, jos koskaan, meidän lapsemme kaipaavat omia neliöitä. Monikot kuulemma keskimääräistä vähemmän tai keskimääräistä myöhemmin kaipaavat.