Kirjoitin viimeksi monikulttuurisen perheen positiivisista puolista: tiistai-illan pihaparturista, pusuista, spontaaneista puutalkoista ja aamukolmen avusta.  Olen suunnattoman kiitollinen siitä, miten rikkaasti kolmoset pääsevät näkemään eri tapoja olla ja elää. Lähipiiriin kuuluu puolison maanmiesten ja -naisten lisäksi runsaasti ystäviä muistakin maista. Heidän tarjoilemaansa värikästä maailmankatsomusta ei voi rahalla ostaa, ja olen suorastaan kateellinen etten itse moista lapsena kokenut.

Joku voisi jopa sanoa metelin.

Nyt käydään vuorostaan käsiksi hermostumisia ja harmaita hiuksia aiheuttaviin näkökulmiin, sillä eihän monikulttuurisen perheen elämä toki pelkkää grillaamista ja pop up -tapahtumia ole. Henkilökohtaisesti pahimpana kulttuurierona koen äänenvoimakkuuden, joku voisi jopa sanoa metelin.

Jo (mitä kansallisuutta tahansa edustavat) lapset tuovat elämään lisää ääntä, mutta kaupan päälle minulla on järkyttävän isolla äänellä puhuva puoliso. Tilannetta ei yhtään paranna se, että hänen äidinkielensä itsessään on kuulemma teknisesti sellainen, että sitä puhutaan öhöm… ilmaisuvoimaisemmin. Puoliso myös puhuu paljon puhelimessa ja katsoo mielellään televisiota kantavalla volyymillä.

Töykeä vai innokas?

Kyllä, jutuissa bussissa kovaan ääneen stereotyyppisesti puhelimeen huutavista maahanmuuttajataustaisista ihmisistä on perää. Kielen ilmaisutavan lisäksi syynä on ymmärtääkseni se, että monet tulevat paikoista, joissa ollaan jatkuvasti isoissa ryhmissä ja meluisissa tilanteissa. Äänensä kuuluviin saaminen edellyttää reipasta volyymia.

Yhteen ääneen ja päällekkäin puhuminen on myös normaalia keskustelua, kai jopa kiinnostuksen osoitus. Tämän havaitsin Kanadassakin asuessani. Se myös tarttui, ja nyt koen usein kotimaisissa keskusteluissa olevani epäkohtelias, vaikka oikeasti haluaisin vain ilmaista innokkuutta. Ja oikeastaan tarkoitan väliin puhumista päälle puhumisen sijaan. Keskustelukumppanin jutun väliin tuikataan jokin kommentti, ja kaverin annetaan sitten jatkaa juttuaan. Toisen puheenvuoroa ei varasteta vaan lainataan, täydennetään.

Olisi parempi olla auttamatta kuin auttaa jalkapohjalla.

Eräs vuosien mittaan ilmi tullut yllättävä ja erittäin käytännöllinen kulttuuriero: esineiden siirtäminen jalalla saa puolison karvat pystyyn. Yllättävän monissa kulttuureissa (Lähi-Itä ja arabikulttuurit, Aasia, romanikulttuuri) jalkapohjia pidetään epäpuhtaina. Erehdyn vieläkin joskus syöttämään käsien ollessa täynnä jalallani jonkin esineen, ja seurauksena on vähintäänkin puolison ärtynyt katse. Hänen näkökulmastaan olisi parempi olla auttamatta kuin auttaa jalkapohjalla.

PS: Ensi kerralla sama aihe jatkuu teemoilla avoimet ovet, muistilaput ja silmitöntä raivoa aiheuttava sshh.