Hyppää sisältöön

Yksinhuoltajaäiti Päivi Alasalmi on saanut tänä vuonna itkeä onnenkyyneleitä useampaan kertaan

Ylioppilaskokeet tehtiin keväällä nopeutetussa järjestyksessä koronapandemian takia. Oppilaiden stressi kasvoi entisestään, ja vaikutti varmasti monien kokelaiden lopputulokseen.
Julkaistu
Teksti Päivi Alasalmi
Kuvat Mara Leppä
Yksinhuoltajaäiti Päivi Alasalmi on saanut tänä vuonna itkeä onnenkyyneleitä useampaan kertaan

Vanhin lapseni valmistui tänä keväänä ylioppilaaksi.

Koronapandemia aiheutti keväällä sen, että ylioppilaskokeet tehtiin nopeutetussa järjestyksessä. Oppilaiden stressi kasvoi entisestään, ja vaikutti varmasti monien kokelaiden lopputulokseen. Abiturientit istuivat samassa salissa jopa kuusi tuntia, kun ensimmäinen korona-aalto pyyhkäisi maamme yli. Epätietoisuus taudin leviävyydestä ja tappavuudesta oli suuri. Voin kuvitella, kuinka paljon se hermostutti oppilaita ja häiritsi kirjoituksiin keskittymistä.

Koronan vuoksi ylioppilasjuhlat pidettiin meillä kolme kertaa.

Ensimmäiset pidettiin etäyhteydellä tietokoneen välityksellä, ja vieraita oli vain yksi. Lukion rehtorin puhe oli juhlallinen, ja lakin päähän painaminen herätti äidissä suuria tunteita.

Pelkäsin, että loppukesäksi siirretty ylioppilasjuhla peruuntuisi uuden korona-aallon vuoksi, joten toiset juhlat järjestimme kotipihalla heinäkuussa. Käsidesipullot koristivat harvakseltaan ripoteltuja pöytiä siinä missä kukkamaljakotkin.

Koronan vuoksi poikani kesätyöpaikka peruttiin.

Kesätyötä varten hankittu autonruppana raksutti tasaisesti omia kulujaan ilman siitä toivottua hyötyä. Poikani hakemaan jatko-opintopaikkaan muutettiin hakuperusteita. Kahdeksankymmentä prosenttia hakijoista otettiin sisään yo-todistuksen perusteella, eikä poikani kuulunut näihin onnekkaisiin.

Pääsykokeet olivat kaksivaiheiset, ja vielä viimeisenkin vaiheen kuutta opiskelupaikkaa haki lähes kaksisataa hakijaa. Uutisissa puhuttiin koronan vuoksi menetetystä ikäluokasta, eivätkä sellaiset puheet olleet omiaan herättämään nuorisossa toiveikkuutta. Sopeuduin ajatukseen, että armeijan jälkeen hänen täytyy yrittää pyrkiä uudestaan, kenties valmennuskurssin kautta.

Pojan kolmannet ylioppilasjuhlat pidettiin lukiolla elokuun lopussa.

Opettajat olivat vastassa maskit kasvoillaan, ja tuolit oli järjestetty niin, että turvavälit toteutuivat. Kun ilosta säkenöivät nuoret saivat yhdessä painaa valkolakin päähänsä, en varmaankaan ollut ainoa vanhempi, jonka silmäkulma kostui.

Eräänä arki-iltana poikani pyysi minut huoneeseensa.

Hän avasi Opintopolun, sähköisen verkkosivuston, ja näytti, että hänet oli hyväksytty hänen haluamaansa opiskelupaikkaan. Purskahdin välittömästi onnenkyyneliin. Kyyneleet virtasivat silmistäni solkenaan kuin vesi hanasta. Itkin onnesta yhtä soittoa ainakin kaksi tuntia.

Lapsen toiveiden täyttymys ja onnistuminen vaikeassa yrityksessä räjäytti kyynelpankin, jonne oli säilötty vuosien itkemättömät itkut. Kauan kestänyt epävarmuus ja huoli lapsen tulevaisuudesta oli hetkiseksi poispyyhkäisty. Olin onnistunut jossakin asiassa – tai ainakaan en ollut sössinyt hänen kasvatustaan niin pahasti, että hän olisi viis veisannut tulevaisuudestaan. Hänellä on edessään vuosien ahkera opiskelu, mutta se ei ole enää minun hallinnassani. Työni yksinhuoltajaäitinä alkoi hänen osaltaan olla tehty.

Vilkutin pilven reunalle, josta lasteni isä katseli meitä.

– Kyllä me täällä pärjätään. Voit levätä rauhassa.

Paitsi että vieläkin itkettää. Mutta nyt onnesta.

Lapsen Maailman digimainos, juttukuvia padissa ja puhelimessa.