Tunsin esivanhemman kädenojennuksen

Sukujuureni ovat suomalaiset, mutta lasteni isä oli saamelainen. Kun kävin ensimmäistä kertaa hänen kotiseudullaan Lemmenjoella joulun ja uudenvuoden tienoilla, oli kova pakkanen. Välipäivinä lähdimme Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidaan (siida.fi) Inariin.

Nuorimmaisemme oli vielä rintaruokinnassa, ja kun tuli aika imettää, etsin sopivaa paikkaa. Museon sisään oli pystytetty kota, jonne oli rekonstruoitu perinteisen saamelaislaavun sisustus porontaljoineen ja keittopaikkoineen. Siellä ei ollut ketään, joten pujahdimme sinne.

Kodan äänimaailma oli saatu aikaan sinne kätketyllä kaiuttimella. Kansatieteilijät olivat äänittäneet Ylä-Lapin joikuja 1900-luvun alussa. Mieheni äkkäsi laulajien luettelosta oman esiäitinsä suoraan ylenevässä polvessa ja pani hänen joikunsa soimaan. Niin pienokaisemme sai syödä ja nukahtaa rinnoilleni esiäitinsä tuudittamana.

Esiäidin joiku oli kuin päätä silittävän käden ojennus kodan uumenista, silkkaa mystiikkaa ja magiaa. Se oli ihmeellisten sattumien summa, ja juuri siksi niin vaikuttava ja unohtumaton.

Hetki ja siitä moneen kertaan kerrottu tarina oli ehkä lapsellekin hyvin merkityksellinen, sillä hän lähti lukion jälkeen opiskelemaan saamen kieltä.

Löysin myös oman esi-isäni outojen reittien kautta. Olin alkanut kirjoittaa ensi syksynä ilmestyvää romaaniani Meren ja veren liitto, joka sijoittuu Isovihan aikaan vuoteen 1714 muun muassa Hailuotoon. Mainitsin siitä lukioaikaiselle ystävättärelleni, jolla on mökki siellä. Hän kutsui minut tutustumaan omaleimaiseen saareen.

Ystävättäreni vei minut tapaamaan historiantutkijaa, jolla on laaja seutua koskeva kirjasto.

Tiesin erään sukulaiseni tekemästä sukututkimuksesta, että esi-isäni, ruotukorpraali Johan Unger oli muuttanut Hailuotoon luultavasti 1730-luvulla. Venäläisten hyökkäysten varalle saareen haluttiin asumaan myös ruotusotilaita, jotta maanviljelijöillä ja kalastajilla olisi vähän enemmän turvaa heidän ryhtyessään jälleen asuttamaan perikadon kokenutta saarta.

”Kertokaa lapsillenne menneistä sukupolvista ja ihmiskohtaloista, jotka tiedätte tai muistatte.”

Löysin hailuotolaisen hirsipirtin kuistilla isänisän isänisän isänisän isän, kun tutkija kaivoi kirjahyllystään Helge E. Wigrenin teoksen Hailuotolaisten ruotusotilaista. Eikä siinä kaikki. Teoksesta kävi ilmi, että hän oli asuttanut vaimonsa ja kymmenen lapsensa kanssa ruotutorppa ykköstä, Päätaloa, joka sijaitsi vain kivenheiton päässä.

Lähdimme kulkemaan kohti ruotutorppaa. Vaikka sitä ei enää ollut, tontti oli tiedossa. Katselin raivattuja peltoja ja vanhoja mäntyjä, jotka tienoolla kasvoivat, ja ajattelin, että näillä kankailla esi-isäni oli kävellyt ja viljellyt maata. Hän oli saanut elää rauhassa vaimonsa kanssa ja kasvattaa suurta lapsikatrastaan, jonka jälkeläiseksi minäkin olin syntynyt.

Sillä hetkellä tunsin kohtalonomaista johdatusta romaanini aiheeseen. En ollut valinnut sitä, vaan se oli valinnut minut. Esi-isäni oli kutsunut minut kertomaan tulen ja raudan ajasta.

Kertokaa lapsillenne, mistä he tulevat. Kertokaa heille menneistä sukupolvista ja ihmiskohtaloista, jotka tiedätte tai muistatte. Tausta auttaa heitä näkemään, minne suuntaan heidän pitää lähteä elämässään kulkemaan – esiäidin tai esi-isän johdattamana.

Päivi Alasalmi on akaalainen kirjailija, satukirjailija ja kahden lapsen äiti.