Sisarusten roolijako voi kahlita ja katkeroittaa

Vastuuta kantava ja muista huolehtiva esikoinen, diplomaattinen ja muiden välissä luoviva keskimmäinen sekä maskottimainen, hemmoteltu ikuinen vauva eli kuopus. Kaikki eivät havaitse näitä stereotyyppisiä sisarusrooleja lähipiirissään, omassa lapsuudenperheessään tai edes omissa lapsissaan.

Sisarusten suhteisiin ja rooleihin paneutunut psykologi, PsT Hanna Svennevig ei tätä ihmettele. Hän lukee perhesuhteiden selittämisen stereotyyppisillä rooleilla samaan kategoriaan horoskooppien kanssa.

Vanhempien ei pitäisi vertailla lapsia lainkaan.

– On kauhean yksinkertaistavaa ajatella, että syntymäjärjestys vaikuttaisi siihen, että lapsesta kasvaisi tietynlainen. Se ei pidä paikkaansa. Kuopus voi olla vastuunkantaja siinä missä esikoinenkin. Sisarukset kyllä omaksuvat perheessä erilaisia rooleja, mutta niiden synty on mutkikas prosessi, hän sanoo.

Esimerkiksi lapsen synnynnäinen temperamentti vaikuttaa hänen asemaansa perheessä enemmän kuin se, onko hän esikoinen vai kuopus. Samoin vaikuttavat muiden sisarusten temperamentit.

– Rauhallisen ainoan lapsen rooli muodostuu erilaiseksi kuin rauhallisen lapsen, jolla on hyvin nopeatemperamenttinen sisarus, joka itkee helposti ja jännittää kaikkea.

Myös se, millaisessa elämäntilanteessa vanhemmat ovat lapsen syntyessä, voi vaikuttaa sisarusten keskinäisiin rooleihin. Vanhempien taloudelliset vaikeudet ja stressi ovat saattaneet heijastua yhden sisaruksen varhaisiin vuosiin, mutta eivät enää toisen, jonka syntyessä vanhemmat ovat jo voineet voittaa vaikeutensa.

Perheen välkyt ja tyhmät

Lapset rakentavat perheessä itse itselleen roolia ja minäkuvaa. Joku on se perheen välkky, toinen urheilullinen, kolmas tyhmä ja laiska.

– Lapset rakentavat kuvaa itsestään vertaamalla itseään muihin, ja mikäpä olisi luontevampi vertailukohde kuin oma sisarus. Joskus rakentunut kuva ei vastaa lainkaan todellisuutta. Lapsi ei välttämättä hahmota, millainen hän on tai mitä hän osaa. Perheen molemmat lapset voivat esimerkiksi suoriutua koulussa erinomaisesti, mutta toinen lapsista on saanut pari kertaa useammin kympin kokeesta. Hieman vaatimattomammin pärjännyt alkaakin pitää itseään tyhmänä, Svennevig kertoo.

Kun pienempi sisarus vertaa itseään jo iän vuoksi taidollisesti etevämpään isompaan sisarukseen, voi vaikutus olla kahtalainen. Nuorempi sisarus voi kimpaantua ja vimmoissaan kuroa isompaansa kiinni. Toisaalta nuorempi voi myös alkaa kantaa kaunaa ja katkeroitua: hänen mielestään isommalle sisarukselle kaikki on ollut aina helpompaa kuin hänelle.

Svennevigin mukaan lapset suorastaan imevät vanhempiensa heistä lausumia luonnehdintoja. Hän kehottaakin vanhempia välttämään lasten ominaisuuksien arviointia ja vertailua.

– Lapset vertailevat ihan omatoimisesti toisiaan. Vanhempien ei pitäisi vertailla lapsia lainkaan. Kehumisessakin kannattaa olla tarkkana. Kehut pitäisi jakaa lasten kesken millilleen tasan niin kuin jäätelöpala. Aina kun kehuu toista, niin toinen lapsi automaattisesti ajattelee, että hän jäi ilman. Vanhemmat on tuomittu tässä epäonnistumaan, Svennevig naurahtaa.

Kehuminen kannattaa aina

Epätasaisen jaon pelossa ei kuitenkaan saisi jättää kehumatta. Psykologin mukaan pitäisi kehua ihmistä, ei hänen taitojaan. ”Oletpa sinä ihana” on parempi kehu kuin ”oletpa sinä taitava laulamaan”. Kun kehuu yhtä ihanaksi, on hyvä lausua samat sanat toisellekin.

– Kehu menee henkilöön ja moite tekoon. Lapsi ei siis ole koskaan tyhmä, vaan hän on voinut tehdä tyhmästi. Siinä on se viisasten kivi.

Hetkinen, eikö vaikkapa hyvistä koulunumeroista siis saisi kehua, jotteivät muut sisarukset ala rakentaa vinoutunutta minäkäsitystä itsestään?

– Totta kai silloin saa ja pitää kehua. Silloin voi sanoa, että ”huomaatko, että kun valmistauduit, tuli hyvä numero”. Kehussa tulee näkyväksi, että lapsen ominaisuus ei ole kielitaito, vaan menestys liittyy tehtyyn työhön.

Kahlitsevat roolit

Onko rooleista sitten haittaa? Mitä siitä, jos yksi mieltää itsensä perheen pelleksi ja toinen älyköksi?

Hanna Svennevigin mukaan roolit voivat pahimmillaan kapeuttaa elämää ja luoda koko loppuelämän pituisia ristiriitoja sisarusten välille.

– Jos ihmisen minäkuva on hirveän kapea, jää paljon potentiaalia käyttämättä. Hyvinkin älykäs ihminen voi mieltää itsensä perheen tyhmimmäksi ja jättää sen takia hakematta vaikkapa lukioon tai yliopistoon, vaikka rahkeet riittäisivät.

Tiukkojen roolien vuoksi sisarusten välit voivat myös tulehtua aikuisiällä. Yksi tuntee jatkuvasti alistuvansa, kun määräämään tottunut sisarus jyrää vuodesta toiseen.

Poliisi ja tuomari

Vanhemmat ovat Svennevigin mukaan paljon vartijoina siinä, etteivät sisarukset omaksu haitallisia rooleja. Parhaiten vanhemmat hoitavat leiviskänsä, kun suoriutuvat kunnialla perheen poliisin ja tuomarin tehtävistä.

– Lapsia ei saa jättää keskenään selvittelemään välejään. Jos tulee toraa, kannattaa seurata lasten vuorovaikutusta. Onko siinä vääränlaista vallankäyttöä? Sortaako joku muita? Sellaiseen pitää heti puuttua. Lasten oikeudentaju ei ole vielä kehittynyt. Eivät lapset mieti, mikä olisi oikeudenmukaista, vaan mikä on parasta minulle. Siinä vahvin vie voiton.

Aikuisen pitää tarvittaessa puuttua lasten vuorovaikutukseen. Pitää opettaa, miten neuvotellaan, mikä on oikein, mikä väärin, milloin ja miten pyydetään anteeksi…

– Ilman poliisia ja tuomaria tulee anarkia.

Vanhemmat voivat myös pönkittää vahingollisia sisarusrooleja harkitsemattomilla sanoillaan ja teoillaan.

Vanhempi voi vaikkapa edellyttää, että yksi sisarus osallistuu kotitöiden tekemiseen enemmän kuin muut. Usein kotitöissä auttaminen lankeaa tytöille.

Perheissä näkee myös suoranaista epäreilua kohtelua. Vanhemmat saattavat suosia yhtä lasta ja sorsia toista.

– Töiden ja huomion jakamisessa pitäisi olla mahdollisimman tasapuolinen. Avuksi voi ottaa vaikka tukkimiehen kirjanpidon. Sitä voi käyttää todistusaineistona tilanteissa, joissa lapset motkottavat siitä, että vanhemmat ovat epäreiluja tai että ”aina minä teen kaiken” ja ”toi ei koskaan”.

>Pia Kaulio & Hanna Svennevig: Sisaruus – Rakkautta, vihaa, kateutta. (Minerva 2006)