Hyppää sisältöön

Sarjakuva houkuttaa lukemaan

Sarjakuvalehtien kulta-aika on auttamattomasti ohi. Vaikka lehtivalikoima on supistunut, sarjakuva-albumit ja huolellisesti laaditut nostalgiapaketit ilahduttavat. Lajeja sekoittamalla perinne uudistuu.
Julkaistu
Teksti Ismo Loivamaa
Kuvat ©Disney
Sarjakuva houkuttaa lukemaan

Nyt tuntuu käsittämättömältä, miten penseästi 1970-luvulla lasten sarjakuviin suhtauduttiin. Kritiikkiin oli rutkasti syytäkin, mutta amerikkalaisuudesta ja huonosta moraalista muistuttaminen karkasi liialliseksi.

Sarjakuvia syytettiin jopa lukutaidon näännyttämisestä. Vastuullinen nuori saattoi kääntyä Apu-lehden lääkäripalstan puoleen ja kysyä, mitä tehdä, kun pikkuveli lukee vain sarjiksia.

Mediassa uutisoitiin, miten kuntapoliitikot halusivat alastomat, porvarilliset Aku Ankka -lehdet pois kirjastoista.

Tänä vuonna juhlitaan Aku Ankkaa, jonka ensimmäinen vuosikerta alkoi ilmestyä Suomessa vuonna 1952. Disney-kirjojahan meillä hotkittiin jo 1930-luvulla.

Tänä vuonna juhlitaan Akua! 

Suomalaista juhlaa siivittää mainiosti Kari Korhosen kokoomateos Roope Ankan päiväkirjat (Story House Egmont). Kirjassa nuori Roope seikkailee Egyptissä, Skotlannissa, Klondikessa ja tietysti myös Ankkalinnassa, jonka urbaaniin kehitykseen saadaan nyt tutustua. Mukana on myös tarinoita poikavuosiaan elävästä Roopesta.

Esipuheessaan Korhonen ylistää Roopen yritteliäisyyttä.

”Se, että hän sai kerättyä kolme kuutiohehtaaria mammonaa, on sivuseikka.”

50 vuotta sitten pankkiiriankan ansiot tulkittiin täysin päinvastaisesti.

”Liikenerous tarkoittaa toisten petkuttamista”, opetettiin Kansan Uutisissa vuonna 1973.

Tuntuu ylelliseltä, että suomalaiset lapset voivat nautiskella kotimaassa tehdyistä Ankka-sarjoista!

Don Rosan ihmisankat

Sarjojen viime vuosikymmenten julkaisuhistoriaan voi perehtyä Don Rosa -kirjaston avausosassa Roope-setä ja Aku Ankka – Auringon poika (Story House Egmont, suom. Jukka Lindfors, Aku Ankan toimitus ja Antti Hulkkonen).

Amerikkalainen mutta italialaistaustainen taiteilija Don Rosa tunnustaa esipuheessaan, että Carl Barksin Roope Ankasta kertovien sarjakuvien tekeminen on ollut hänen kohtalonsa. Odotusten vastaisesti hän ei omistautunutkaan sukunsa rakennusyhtiölle, vaan antautui ankkojen palvelukseen 1980-luvulla, kun USA:ssa alettiin julkaista uudelleen Aku Ankka -lehtisarjaa.

Rosasta ankat ovat luonteiltaan ja taustoiltaan ihmisiä. Hän ei myöskään näe niitä kuolemattomina taruhahmoina vaan 1950-luvun edustajina, vaikka viekin hahmonsa avaruuteen.

Nostalgiset taskukirjat

Sarjakuvataiteilija Timo Ronkainen on laatinut hauskan tietokirjan Aku Ankan legendaarisista taskukirjoista: Kioskikirjojen kuningas (Zum Teufel) esittelee Suomessa vuonna 1970 käynnistyneen kirjasarjan kummallisuuksia.

Harvapa tietää, että taskarit pohjautuivat aluksi italialaiseen, hengeltään vähän väkivaltaiseen ja juonenkulultaan jopa absurdiin materiaaliin. Eipä ihme, että niitä pidettiin meillä aluksi totunnaisuuksia rikkovina.

Italialaisuus näyttäytyi myös eurooppalaisen kirjallisuuden tuntemuksena: taskareissa leikiteltiin näytelmillä, yhtä hyvin Shakespearen Hamletilla kuin Oscar Wilden Sulhaseni Ernestillä.

Ronkainen kaivaa taskareista omituisia, nostalgisiin löytöretkiin houkuttelevia piirteitä. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaita ovat myös hänen havaintonsa eri maiden ankkakustantamoiden toimitusperiaatteista. Sensuuriakin on välillä tarvittu, kun väkivaltaisia kohtauksia on haluttu suitsia.

Teos sopii yhtä hyvin muistoihin vaipuvan keski-ikäisen kuin nuoren sarjakuvaintoilijan luettavaksi.

Sisarusten seurassa

Kalle Hakkolan käsikirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Sanni & Joonas -sarjakuva on tuttu Koululainen-lehdestä ja Ilta-Sanomista. Nämä sisaruksista kertovat sarjakuvat ovat kaikessa toiminnallisuudessaan ja vilkkaudessaan myös levollisia. Rauhallinen ilmapiiri syntyy ilmavasta taitosta, kirkkaista väreistä ja isoista pölkkykirjaimista.

Tepastellaan Barcelonassa…

Sanni & Joonas – Metsäretki -teoksen (Kumiorava) nimitarinassa veli opettaa siskoaan syksyisessä metsässä, ja vanha mytologiakin pääsee esiin. Yksittäisissä stripeissä korostuu lapsentajuinen mutta nokkela tilannehuumori.

Sanni & Joonas – Hugo-serkku -kirjaa (Kumiorava) kannattelee Barcelonassa tepastelu, ja Katalonian historia maustaa tarinaa mukavasti. Luontevasti puhutaan myös kaveruuden pulmista ja äidistä, joka odottaa sisaruksille uutta pikkusiskoa naisystävänsä kanssa.

Mimmi Lehmän iloista energiaa

Ruotsalaiset lämminhenkiset kuvakirjat tunnetaan kansainvälisesti. Eräs suosikeista on Jujja Wieslanderin ja kuvittaja Sven Nordqvistin Mimmi Lehmä ja Varis -sarja, joka on poikinut myös sarjakuvakirjoja.

Mimmi Lehmä ja Varis leikkivät -teoksen (Mäkelä, suom. Terhi Leskinen) sarjikset kertovat ristiriitaisesta mutta uskollisesta ystävyydestä.

Hahmojen elämänasenne on antoisaa seurattavaa. Mimmi ei nimittäin suostu tavalliseksi navettalehmäksi, vaan leikkii vuolaasti ja keksii kummallisuuksia. Sen iloisuus ja utelias elämänmyönteisyys lämmittävät sydäntä.

Hellän hauskoista juonenkäänteistä kasvaa kirkasta filosofiaa ilman minkäänlaista pateettisuutta tai poseeraamista. Pienet tilanteet ja tunneläikähdykset tuntuvat suuren suurilta.

Pikkolopoika sotanäyttämöllä

Kymmenisen vuotta sitten Suomeen saatiin Émile Bravon albumi, joka taustoittaa Pikon ja Fantasion esihistoriaa. Piko – Nuoren sankarin päiväkirja (Egmont, suom. Anssi Rauhala) kertoo hotellipoika Pikon elämästä vuonna 1939.

Tärkeää kulttuurihistoriaa

Notkea pikkolo kuulee paljon, ja on pian keskellä monen aatteen sekamelskaa. Hän alkaa ymmärtää taistelevien ideologioiden ristiriitaisuuksia, vaikka tarinan alussa myöntää seuraavansa vain Tintin seikkailuja partiopoikien lehdestä. Kiihkeä aika tekee Pikosta esikuvansa kaltaisen seikkailijan.

Kirja tarjoaa kiehtovan kurkistuksen Pikon menneisyyteen, ja samalla selviää, miksi hän ei luovu pikkolonpuvustaan. On hienoa, että nykypolven lapsilukijan saatavilla on suuret määrät suosikkisarjakuvia taustoittavia teoksia. Pikot ja Akut ovat olennainen osa kulttuurihistoriaa.

Helppoja houkutuksia

Kaikeksi onneksi painettu kirja on yllättävän venyvä käsite. Lapsille ja varhaisnuorille on kehitetty lajeja epäsovinnaisesti yhdistelevä humoristinen kirjamuoto, johon tarttuminen ei lannista, vaikka sivuja olisi 350.

Juuri niin muhkea on Rachel Renée Russellin Nolo elämäni -sarjan neljäs osa Olisinpa jäätanssija (WSOY, suom. Jani Bohm). 14-vuotias Nikki raportoi päiväkirjaansa edistymisestään hyväntekeväisyysluistelussa. Aloittelevana jääprinsessana hän haluaa tempaista eläinhoitolan puolesta.

Päiväkirjamaista autenttisuutta vahvistavat viivoitetut sivut, tekstauskirjaimet, piirrokset ja sarjakuvat.

Nuortenkirjojen tapaan parasta, mitä Nikille voi tapahtua, on saada uusi kännykkä. Masentavinta taas on Moby Dickin pakkolukeminen koulussa. Tyttö toivookin varoitustarraa ”pölyisten vanhojen klassikkokirjojen” kanteen.

Dav Pilkeyn kirjoittama ja kuvittama Kisulin sarjiskerho (Tammi, suom. Jaana Kapari-Jatta) aloittaa ihanan pöhkön sarjakuvaromaanien sarjan. Sammakkolapset kokoontuvat hauskaan sarjiskerhoon, ja saavat välillä kuulla tiukan ohjeen, että ”kukaan ei saa tehdä sarjiksia kakasta eikä kuolemasta”.

Animaatioelementtejä sarjakuvaan yhdistelevä kirja on lennokas esimerkki kuvittelemisen ja tekemisen iloista.

PS. Katso, mitkä olivat vuoden 2021 myydyimmät sarjakuvat Suomessa! (kvaak.fi)

Kuukauden kirjojen kansikuvat.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma  joko diginä tai painettuna lehtenä

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.