Siirry sisältöön
Kasvu

Kaikki ovat yhtä arvokkaita

15.04.2014 Tuomas Tiainen Sara Pihlaja

Ammattinyrkkeilijä Jussi Koivulan elämäntarina antaa toivoa syrjäytyneille lapsille.

Jussi Benjamin, isä rakastaa sua!”

Lausahduksen kuuli koko luokka. Faija oli taas tullut kännissä käymään poikansa koulussa ja änkesi luokkaankin. ”Mees jo siitä”, Jussi hätyytteli, vaikkei enää osannut hävetä isänsä toilailuja. Olihan koko lapsuus ollut samanlaista. Isä oli jäänyt työttömäksi 1980-luvun lopulla kirjakultaajan töistä, eikä äitikään työskennellyt enää sairaanhoitajana.

Koulun jälkeen Jussi pyöräili kotiin ja kuuli jo kaukaa Irwinin soivan siellä äänekkäästi. Rappukäytävässä jalkojen alla risahteli rikkinäisiä astioita. Olohuoneessa mellasti ryyppyporukka ja joku oli kaatanut kirjahyllyn. Jussi löysi jääkaapista vain jotain homeista. Koulussa terveydenhoitaja olikin todennut Jussilla anemian.

Olin sikavähäruokainen. Kun faija oli kännissä, sain rahaa, tai sitten otin sitä salaa. Silloin hain grilliltä ruokaa, muistelee Jussi Koivula lapsuuttaan Hämeenlinnassa.

Grillille varhaisteinit kerääntyivät mopoineen ryyppäämään ja tappelemaan. Jussilla oli hirmuinen polte päästä mukaan siihen maailmaan. Kylmä bisse oli pahan makuista, mutta kaikkea piti kokeilla. Tolun imppaamistakin näki paljon. Kun ikätoverit lähtivät syömään ja nukkumaan, Jussi kuljeskeli vapaasti, koska hänen kotonaan ei mitään sääntöjä ollut.

Jos vanhemmat oli lärvit, ihan sama, mihin aikaan menin kotiin. Pyörin kaduilla myöhään jo 6-vuotiaana. Jossain vaiheessa yötä jotkut vanhemmat nuoret saattoivat lähettää minut kotiin. Aina Jussi ei mennyt kotiin, vaan mummelille.

”Lapsena kaipasin kotiin, vaikka porukat oli sekaisin.”

”Voi, voi”, tämä saattoi tokaista, kun kuuli, mitä Jussin kotona oli taas tapahtunut. Mummeli keitti kaakaota ja teki maailman parhaita kinkkuvoileipiä, kakkuja ja munkkeja. Siellä oli siistiä, eikä kukaan melunnut. Paitsi, jos isä tuli vihaisena ja kännissä hakemaan Jussia. Kerran isä repi mummelin kattokruununkin alas.

En olisi järjissäni, jos en olisi päässyt välillä mummelin luo, miettii Koivula.

Isoäiti kuoli tammikuun alussa liki 90-vuotiaana. Jussille jäi lämmin ja hyvä fiilis hänen elämästään.

Onneksi hän ei kärsinyt tai dementoitunut, vaan oli viimeiseen asti hyväkuntoinen.

Kosto mielessä

Jussi Koivula katsoo tamperelaisen kerrostalon ikkunasta, josta näkee suoraan koulun pihalle. Joukko lapsia tulee liikennevaloihin ja kulkee päin punaista, mutta Jussin poika Pyry, 10, odottaa vihreitä ennen kuin ylittää tien. Jussi haluaa olla läsnä poikansa elämässä ja seuraa tarkkaan hänen kehitystään.

Tulen viikko viikolta nössömmäksi ja herkemmäksi.

Kehässä se ei tietenkään näy. Koivula on kuusinkertainen amatöörinyrkkeilyn suomenmestari ja on otellut ammattilaisena 15 ottelua, joista vain yhdessä kokenut tappion. Ammattilaisura on vasta alussa, joten vastustajat muuttuvat koko ajan kovemmiksi, mikä vaatii sinnikkyyttä ja tiukkoja treenejä. Lapsena Jussin ympärillä oli jatkuvasti väkivaltaa. Jussi ihaili veljiään, jotka olivat koviksia. Kotona vanhemmat riehuivat ja tappelivat. Pahinta oli, kun juopot hakkasivat äitiä tai isää, eikä Jussi voinut tehdä mitään. Silloin hän mietti vain kostoa: tappamista.

En tiedä, mitä elämästä olisi tullut, jos olisin pystynyt puolustamaan vanhempiani. Mulle tulee vieläkin hiki, kun ajattelen asiaa.

Koulussa Jussi ratkaisi asiat väkivallalla. Jälki-istuntoja ropisi, ja koulu sujui kehnosti. Tieto pojan elämäntilanteesta kantautui Hämeenlinnan sosiaalitoimeen. Eräänä koulupäivänä luokan oveen koputettiin ja Jussi vietiin suoraan lastenkotiin. Hänen mielestään ”kaikki ohjaajat olivat paskoja ja sossun ämmät kusipäitä”. Eikä lastenkodissa löytynyt hänelle minkäänlaista kuria.

Karkailin tosi paljon. Olin tottunut siihen, että menin mihin halusin.

Itku kurkussa

Jussi Koivula tietää, että nyrkkeilyura voi loppua yhtäkkiä.

Jussi Koivula tietää, että nyrkkeilyura voi loppua yhtäkkiä.

Viikonloppuisin Jussi pääsi kotiin, jossa vanhemmat saattoivat harvoina selvinä hetkinään toivoa nuorimman lapsensa kotiin palaamista. He lupasivat lopettaa juomisensa. Kun krapulainen isä silmä mustana saattoi pojan sunnuntai-iltana bussipysäkille, mietti Jussi itku kurkussa sitä, että vanhemmat todella lopettaisivat juomisen.

Halusin uskoa siihen. Sanoin kuitenkin, että ” ryyppäätte heti, kun tilaisuus tulee”.

Sosiaalitoimi järjesti kokouksia, joissa arvioitiin Jussin mahdollisuutta päästä takaisin kotiin. Vanhemmat eivät aina saapuneet tapaamisiin tai jos tulivat niin kännissä. Jussia hävetti ja inhotti, kun he eivät voineet olla edes puolta tuntia selvin päin. Hän alkoi ymmärtää, ettei pääse kotiin. Jussille hankittiin sijaiskoti, josta hän otti välittömästi hatkat, ja häntä etsittiin poliisin voimin. Alkoi kissahiiri-takaa-ajo: yöpaikka löytyi milloin kavereilta, milloin mummelilta. Kerran Jussi oli tuntikausia vintillä piilossa pahvilaatikossa. Jussi vietti muutaman kuukauden sairaalassa psykiatrisella osastolla. Se oli pojasta paha paikka. Ovet olivat aina lukossa, ja kotiin pääsi vain joka toinen viikonloppu.

Tutkimuksissa Jussi todettiin liian kypsäksi ikäisekseen. Muut hoidettavat olivat saman ikäisiä, siis alle 10-vuotiaita lapsia, ja menivät mielellään hoitajien syliin. Jussia se oksetti.

En ollut ikinä halannut ketään tai ollut isän sylissä. Ryhdyin kuitenkin esittämään, että olen samanlainen kuin muut lapset. Nielin inhoni ja menin hoitajien syliin. Huijasin henkilökuntaa.

”Joo, selkeää kehitystä on tapahtunut, se tulee syliin ja on lämpimämpi”, kuuli Jussi hoitajien keskustelevan.

Pääsin sitten aika pian takaisin kotiin.

Omatunto herää

Kotona ei ollut tapahtunut mitään muutosta, mutta Jussi kasvoi ja kehittyi. Läksyt olivat jääneet aiemmin yleensä tekemättä, mutta viidennellä luokalla asia alkoikin hävettää. Todistuksen keskiarvo nousi helposti kuuteen ja puoleen. Jussi alkoi pohtia väkivaltaisuuttaan.

Mulla ei aiemmin ollut omatuntoa. Ymmärsin sen hiljalleen, vaikkei kukaan ollut sitä mulle opettanut.

Jussin kavereiden vanhemmat sanoivat, ettei lastenkodin lapsen kanssa saa viettää aikaa. Kestikin kauan ennen kuin Jussiin luotettiin. Hänestä oli mukavaa käydä kavereiden luona, mutta omaan kotiin piti päästä jo yhden yön jälkeen.

Kaipasin kotiin, vaikka porukat oli sekaisin.

Oli kotona joskus rauhallistakin: riitely taukosi, kun äiti sammui tai oli muualla. Jussi saattoi lakaista sirpaleet lattialta pois, sytyttää tulen takkaan ja viettää aikaa isänsä kanssa.

Oli turvallinen olo, kun vanhemmat eivät tapelleet. Se oli luksusta. Ei haitannut, että isä oli kännissä, me juteltiin silloin ihan normaaleista asioista.

Vanhempien kuolema

Jussin isoisä kuoli ja jätti hiukan perintöä, minkä jälkeen vanhemmat eivät juuri selvää päivää nähneet. Sana kiiri, ja ryyppyporukkaa ramppasi laumoittain taloon. Eräänä keväänä Jussi oli ollut risteilyllä ja toi äidilleen hajuvettä tuliaisiksi. Äiti retkotti sammuneena olohuoneen sohvalla. Se oli tuttu näky. Jussi raivosi vähän aikaa ryyppyporukalle ja lähti mummelille.

Pian sisko soitti, että äiti oli kuollut. En itkenyt, mitä se olisi hyödyttänyt. Olin odottanut äidin kuolemaa koko ikäni.

Jussin isä oli riekaleina, itki vain, eikä syönyt mitään muutamaan viikkoon. Jussi yritti paistaa jauhelihapihvejä ja syöttää häntä. Ala-aste päättyi samoihin aikoihin. Isosisko järjesti perheen muuton Tampereelle, jotta isä pääsisi ryyppyporukoista eroon. Muuttoyönä poliisi soitti, että isä oli kuollut.

Koivula ulkoiluttaa koiriaan Rolloa ja Ruttua.

Koivula ulkoiluttaa koiriaan Rolloa ja Ruttua.

Kun menimme siivoamaan kotia, saatoin vielä haistaa isän tuoksun paikasta, josta ruumis oli viety. Silloin ymmärsin, että se oli totta. Kuin rekka olisi ajanut rinnan päältä.

Jussi päätti unohtaa koko asian. Hän muutti isosiskonsa luo ja keskittyi nyrkkeilyharrastukseen.

”Olin odottanut äidin kuolemaa koko ikäni.”

Vanhemmat rakastivat mua alkoholismistaan huolimatta ja mä rakastin niitä. Ne itkivät perääni, vaikkeivät koskaan muuttaneet elämäntyyliään. Mutta en ole katkera: olen aina kokenut, että pärjään.

Treenit kuin huumetta

Nyrkkeilysalissa on vilinää. Junioreiden harjoitukset ovat alkaneet ja Jussi Koivulakin on tullut paikalle. Hän haluaa olla esimerkki, sillä junioriaikanaan hänellä ei ollut mahdollisuutta ottaa kenestäkään mallia.

Mua ei pidetty lahjakkaana, mutta olin hullu yrittämään. Opin nöyryyttä, itseluottamusta ja pärjäämistä. Kasvoin myös kunnioittamaan ihmisiä. Kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Koivula kertoo, että olisi saattanut päätyä tekemään laittomuuksia, ellei olisi nyrkkeillyt. Kun hän aloitti yläasteen, toverit polttivat tupakkaa ja maistelivat kaljaa. Jussia se ei kiinnostanut, vaan hän treenasi salissa yhä kovemmin.

Pojat kaipaavat jännitystä, ja minulle nyrkkeilyharjoitukset tarjosivat sitä. Ostarinkulmilla hengailevat nuoret hakevat jännitystä päihteistä.

Vain kaksi vuotta vanhempien menehtymisen jälkeen Jussin pahasti alkoholisoituneet isoveli ja toinen isosisko kuolivat.

Hetken aikaa ajatukset harhailivat, enkä kertonut asiasta aluksi kenellekään. Muistan ajatelleeni, etten mahda asialle mitään. Vaikka pyrimme pitämään toisistamme huolta, tiesin, että heille kävisi huonosti.

Täysi tyrmäys

Jussi Koivula tietää, että nyrkkeilyura voi loppua yhtäkkiä. Kehään menevä nyrkkeilijä saattaa herätä seuraavan kerran vasta sairaalassa. Tyrmäys voi tulla vielä viimeisessä erässä sen viimeisten sekuntien aikana. Siinä jännityksessä elävät sekä yleisö että nyrkkeilijät.

Joskus mietin, mitä järkeä on nyrkkeillä. Toiset nauttivat siitä, että hakkaamme toisiamme. Se tuntuu välillä hullulta ja sairaalta.

Otteluihin tulee aina runsaasti yleisöä syömään, ottamaan drinkkiä ja viihtymään. Kerran Koivula otteli tummaa miestä vastaan ja joku huusi katsomosta: ”Tapa se neekeri!” Jussin teki mieli karjaista huutajalle.

Kunnioitan vastustajiani. Mehän ollaan samassa veneessä. Toivon aina, että tyrmätty vastustaja tokenee. Lyön heidän kanssaan aina kättä päälle ottelun jälkeen. Pyydän heidät myös Facebookissa kavereikseni.

Koivulasta urheilu on hieman liian pinnallista. Se on viihdettä, jossa liikkuvat miljoonat eurot ja jossa vain kovimmat pärjäävät.

Se on pelin henki ja sen mukaan on elettävä. Teen hirveästi töitä nyrkkeilyn eteen. Tärkeintä on voittaminen. Toivoisin silti, että fanit arvostaisivat minua ihmisenä, eikä vain kehässä näkyvän kovuuden takia.

Kun Koivula kohtasi Aran, hänet tyrmättiin ensimmäisen kerran tunteilla. Hän ei voinut enää luoda itsensä ympärille kovaa kuorta. Herkkyys ja alttius haavoittua henkisesti olivat ihan uusia puolia elämässä. ”Outo tunne tämä välittäminen ja rakkaus”, muistelee Jussi ajatelleensa silloin. Pian 19-vuotias lippalakkipäinen Jussi istui vaimonsa Aran kanssa äitiysneuvolassa. Kun Pyry syntyi, Jussi koki pärjäävänsä uudessa arjessa. Ara meni imetyksen lopetettuaan töihin, ja Jussi jäi kotiin Pyryn kanssa.

Sosiaaliset kontaktit olisivat jääneet vähiin, ellei Koivula olisi päivittäin lähtenyt vaunujen kanssa mökkihöperyyttä karkuun. Pyry olikin jo vauvana mukana nyrkkeilysalissa, ja leikkipuistoista juttuseuraksi löytyi pienten lasten äitejä.

Kerroin monille oman tarinani. Siten toisetkin avautuivat ja puhuivat minulle omista vaikeuksistaan. Tiedän, miltä yksinhuoltajaäideistä tuntuu, ja olen yrittänyt rohkaista heitä.

Apua ongelmanuorille

Pyry tulee koulusta, ja ranskanbulldoggi Ruttu kömpii nuolemaan hänen käsiään. Ruttu on niin allerginen, että sille pitää antaa piikillä siedätyslääkettä. Jussi Koivula on näyttänyt pojalleen, kuinka lääke annetaan.

Kerroin, että piikkejä kannattaa varoa tautiriskin takia. Tunnistan lähialueen päihdeongelmaiset. Lähipuistossa ei saa paljain jaloin kävellä. Osasin jo pienenä lapsena varoa näitä juttuja.

Koivula pitää itseään Pyryn suhteen ylivalppaana, joten Aran ei tarvitse olla tietoinen kaikista mahdollisista uhista.

Hyvä, ettemme molemmat ole samanlaisia.

Nyrkkeilyuran jälkeen Koivula haluaa tehdä töitä ihmisten kanssa. Hän on ollut aiemmin järjestysmiehenä ravintolassa ja selvisi aina puhumalla hankalista asiakkaista, mutta ne hommat eivät häntä enää innosta. Valmentajan työ houkuttaisi, mutta sen lisäksi hän haluaisi kiertää kouluja ja auttaa ongelmanuoria.

Sieltä löytyy varmasti tämmöisiä tapauksia kuin minä. Kaikki on päin peetä, eikä onnistumisia löydy mistään. Voisin kertoa, että olen ollut samassa jamassa, mutta nyrkkeily pelasti mut. Sen avulla opin pärjäämään.

Pyrykin on kiinnostunut nyrkkeilystä, mutta Koivula ei toivo hänestä ammattilaista.

Pyry on kasvanut aivan eri ympäristössä kuin minä, eikä ole elämän kovettama. Hän kokee, että nyrkkeily on helppoa, koska on poikani. Menestyneenä olen antanut hänelle sellaisen kuvan.

Koivula ei ole koskaan näyttänyt pojalleen, että häneen on sattunut kehässä. Matsin jälkeen hän hymyilee ja on iloinen, vaikka tuntuisi kuinka pahalta.

”Tiedän, miltä yksinhuoltajaäideistä tuntuu, ja olen yrittänyt rohkaista heitä.”

En halua, että lapsi joutuu olemaan minusta huolissaan.

Jussi näyttää viimeisimmän ammattilaismatsinsa tunnelmia videolta. Hän nostaa kehässä vierellään seisovan Pyryn käden ylös, kun tuomari nostaa hänen omansa. Salamavalot välkkyvät isän ja pojan hymyillessä yhdessä.

Kun minulla on Ara ja Pyry, on elämän helppoa. En olisi koskaan lapsuudessa osannut kuvitella, että minulla kävisi näin hyvä säkä! Ongelmat tuntuvat nykyisin niin mitättömiltä.

www.jussikoivula.fi

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »