Ajan kulku

Sanonko suoraan. Ihan paska viikko takana. Kuumuutta, tappelua, syömättömiä iltapaloja, ihottumia, taittuneita kynsiä, tikkuja jaloissa ja itkuja turhasta. Aika on kuitenkin uskollinen tehtävälleen ja rullaa eteenpäin. Ei sitä kiinnosta meneekö minulla hermot siihen vai ei. Ei aika välitä onko minulla huono päivä vai hyvä. Samaan tahtiin se jolkottaa, eteenpäin, kohti alati saapuvaa seuraavaa hetkeä, huomista. Ja siinä minä seison keskellä puutarhaa ja kastelen juuri istuttamiamme taimia. Mietin tämän maan tulevia presidentinvaaleja. Mietin maailmaa. Mietin kissaamme joka lopetettiin tiistaina. On kuuma. Putte juoksee vesisuihkun alle. Älähdän, en olisi halunnut että hän kastelee vaatteensa. Ärsyynnyn, ihan turhasta, tajuan sen itsekin. Huitaisen kädelläni ja sanon että ei se mitään. Riisi palaa hellalla vähän pohjaan. Esikoinen ilmoittaa että HÄN ei syö nakkikastiketta. Olen huono äiti ja luovutan, paistan nakit pannulla, syökööt sitten ilman kastiketta. 

Kuopus nukkuu. Esikoinen istuu pöydän ääreen kanssani. Kysyy voiko kaikkia sieniä syödä. No ei voi. On olemassa tosi myrkyllisiä sieniä. Niistä voi kuolla, siksi pitää aina ensin näyttää aikuiselle niitä sieniä joita löytää. Ahaa. Hetken hiljaisuus. Luen näyttelyni kuraattaorin lähettämää sähköpostia. Äiti, jos laitan silmät kiinni ja kuolen, niin sitten te laitatte minut maahan tai poltatte ja peitätte mullalla ja pistätte sitten siihen mullan päälle kukkia, eikö niin. No joo, näin useinmiten tehdäään. Mutta ethän sinä halua kuolla? Hetken hiljaisuus. En tietenkään. Ettekkä sinä ja isäkään? No ei me haluta. Hetken mietin onko nyt oikea hetki puhua siitä että joskus voi kuolla vaikkei haluakaan. Päätän ettei ole. En jaksa, en nyt tällä viikolla kun muutoinkin on ollut jotenkin nihkeätä. Mietin olenko itsekään niin sinut kuoleman kanssa kuin haluaisin. Jossain vaiheessa olin. Ajattelin että se on elämän kiertokulkua. Menetin niin monta. Siihen lähes tottui. Ettei joitain ihmisiä vain enää ole. Muutoin kuin muistoissa. Siellä he ovat aina. Mietin sitä yötä kun yksi läheisimmistä ystäväni oli kuollut. Muistan itkeneeni puolisoni kainalossa ja sanoneeni että minäkin haluaisin kuolla. Etten halua elää ilman häntä. Muistan kuinka rakastettuni rutistini minua lujaa ja sanoi hiljaa, paksulla ja matalalla äänellä että hänen tulisi minua ikävä. Ei muuta. Enempää sanoja ei sinä yötä tarvittu. Hän sanoi siinä hetkessä kaiken tarpeellisen. En minä tosissani ole halunnut koskaan lähteä, tosin en ole sitä pelännytkään. En ennen lapsia. Nyt pelkään. Itsekkäästi en halua jättää elämättä päiviä heidän kanssaan. Itsekkäästi kuvittelen olevani yhdessä puolisoni kanssa paras mahdollinen yhdistelmä kasvattamaan heistä aikuisia. Huokaan syvään. Katson pöydällä olevia auringonkukkia. Suljen silmäni ja pakotan itseni ajattelemaan jotain muuta. Ei kuolemaa. Ei tänään. 

Siinä minä seison. Lämpimässä kanavavedessä ja katselen kuinka pojat kahlaavat matalassa rantavedessä. Aurinko on kuuma, mutta tuuli vilvoittaa. Hatut päässä, kaikilla kolmella. Istahdan rannalle, katseeni seuraa taukoamatta lapsia. Ajatukseni eivät. Mietin kuraattorin kirjoittamaa tekstiä. Mietin kohtaa jossa hän nimittää minua vaeltajaksi, nomandiksi. Kuluneen vuoden aikana moni on sanonut minulle samaa. Kysynyt koska me oikein kohtaamme itsemme, totuuden ja asetumme. 16 vuotta olemme eläneet näin. Kahden vuoden välein pakka sekaisin. Tavalla tai toisella. Ihan hyvä tämä on ollut. Aika harvoin on tullut huonoja käsiä. Nekin on saatu vaihdettua hyviin kortteihin vähän pelaamalla. Vaikka toki kaipaan minä jotain asettumista. Sitä että koti olisi oikeasti lopulta se pysyvä koti. Saisi vähän laittaa. Voisi istuttaa perennapenkin. Maalata seinät.  Kuopus itkee. Pojat riitelevät uimarenkaasta. Itkua kestää puoli tuntia, siinä ajassa esikoinenkin on jo kyllästynyt ja tulee pois vedestä. Pitäisi kohta lähteä kohti kotia. Tai olisi kai jo pitänyt aikaa sitten. Nyt jumitetaan ruuhkassa. Laitan sterot täysille, lauletaan Queenin tahtiin. Pojat moshaavat takapenkillä. Minua naurattaa. 

Koti on kuuma. Avaan kaikki ikkunat ja ovet. On kiire tehdä ruoka. Olemme tunnin myöhemmin kotona kuin piti. Unohdetaan ne hienot iltaruuat, piti tehdä punajuuripihvejä ja perunamuusia. Ei tehdä. Pastaa pikaisesti, pestoa ja salaattia omasta puutarhasta. Mies ei koskaan valita ruuasta, vaikka näkeehän sen annoskoosta ja ilmeestä ettei aina maistu. Lohduttaudun sillä että saa syödä lounaaksi joka päivä mitä lystää. Minusta ei ole pihvinpaistajaksi, keskinkertainen vaimo, niin sanoi kerran eräs ystävämme. Hymähdän ajatukselle. Ovi kolahtaa, lapset tervehtivät iloisesti, isä tuli kotiin. 
 

Siinä minä seison. Makuuhuoneemme ovella, suihkusta tulleena. Ulkona kaskaat jo sirittävät. Illan viileys alkaa hiljaa hiipiä avonaisista ovista taloon. Katson futonpatjaamme lattialla, koskahan meistä kasvaa tarpeeksi aikuisia että hankimme oikean makuuhuoneen, sänkyineen ja yöpöytineen. Ehkä eläkkeellä, kun polviin sattuu niin ettei enää voi nukkua lattialla. Koskahan mieheni suostuu päiväpeittoon, ehkä eläkkeellä sekin, kun tulee tarve nukkua päiväunia. Varsinainen lemmenluola. Tai ehkä juuri se. Ehkä meidän lempemme on jäänyt sinne kuudentoista vuoden takaiseen elämään. Punkhenkisesti lattialle. Ei kai se nyt niin huono asia olisi, naurahdan. Opiskeluaikana opiskelutoverini tokaisi, että ei kai teillä nyt enää mitään hekumallista lempeä voi olla, tehän olette olleet jo viisi vuotta yhdessä. Hänen pitäisi nähdä meidän makuuhuoneemme nyt, samassa jamassa kuin tapaamishetkellämme. Nykyään on sentään yövalot. Miehen opiskelijahuoneessa oli pellkkä kynttilä. Annan itselleni ylävitosen, edistystä. Kyllä tämä tästä. Ihan kaikki. Tämä elämä. Tämä viikko. Tämä nainen. Varmasti tämä huonekin. Kyllä tämä tästä. Ajallaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com