Hyppää sisältöön

Kipua

“Kipua, pelkää en, siedän sitä tiedän sen...” Sanat, jotka muistuvat mieleeni vielä tänäkin päivänä. Kipu, joka oli henkisesti niin kovaa, että annoin itseni kovettua, ja jonka vuoksi kasvatin itselleni suojamuurin. Kipua, joka ei poistu täysin koskaan…
Julkaistu
Kipua

Minut huostaanotettiin 6-vuotiaana. Muistan sen kuin eilisen päivän. Sossut hakivat minut kotoani, äiti ja isä olivat humalassa ja riidelleet niin kovaa, että naapurit olivat soittaneet poliiseille. Sitä ennen oli tullut useita lastensuojeluilmoituksia sekä huolta naapureilta ja sukulaisilta.

Elämäni mullistui, mutten tiennyt, oliko se hyvään vai huonoon suuntaan. Äitiäni yritettiin tukea avohuollon tukitoimin monta vuotta, mutta apu ei riittänyt. Perheemme arjessa oli normaalia nähdä aikuisten ryyppäämistä, sammumista sekä isän ja äidin välistä väkivaltaa.
Minä olin se, joka huolehdin sisaruksestani, ja myös äidistä. Kun meitä yritettiin auttaa sosiaalitoimesta, jouduin kahden tulen väliin. Valehtelenko ja suojelen äitiäni vai annanko kaiken tiedon tulla ulos? Opin omasta mielestäni valehtelemaan ja peittelemään asioita hyvin, mutta sosiaalitoimi huomasi sen jo pian.

Pääsin ensimmäiseen sijaisperheeseeni ollessani toisella luokalla. Perhe kuitenkin irtisanoi sopimuksen jo vuoden jälkeen, jonka jälkeen meille etsittiin toista sijaisperhettä.

Toisessa sijaisperheessä

Toiseen sijaisperheeseeni mennessä tunsin jo ensimmäisellä tapaamisella oudon ilmapiirin. En ajatellut asiaa, ja totuttelin uuteen arkeen. Asiat alkoivat pian mennä pieleen.

Sijaisäitini ei pitänyt kaikista biologisista sukulaisistani, joten jouduin usein valitsemaan, olenko sijaisperheen vai sukuni puolella. En saanut ymmärrystä ikävään, jota tunsin biologista äitiäni kohtaan päivittäin. Suru, jota tunsin aina äidin luota lähtemisen jälkeen, tulkittiin niin, että äidin luona olisi sattunut jotain huonoa. Tästä syystä en välillä nähnyt äitiäni pitkään aikaan.

Lisäksi sijaisäiti puhui meille sijaislapsille ilkeästi tai oli puhumatta, jos teimme jonkun pienenkin virheen. Sijaislapsia kohdeltiin monissa asioissa epätasa-arvoisesti, esimerkiksi ostamalla jollekin lapsista enemmän tavaraa. Sijaisäitini ja sosiaalityöntekijä puhuivat usein asioista kahdestaan, ja minun mielipidettäni asioihin ei kysytty.

Jälkeenpäin tajuan, että edellä mainittu toiminta aiheutti paljon ristiriitoja ja tietämättömyyttä puolin ja toisin. Tunsin olevani vankilassa, en voinut puhua sijaisvanhemmilleni, joten kasvatin itselleni suojamuurin, jonka taakse oli helppo piiloutua. Valehtelin asioista ja pidin tunteeni itselläni sisällä, koska se oli minulle helppoa, niin olin tehnyt jo pienenä.

Valehtelun ja puhumattomuuteni vuoksi sain usein kuulla huutoa, ja olevani hankala lapsi. En saanut minkäänlaista ymmärrystä, ja tunteiden näyttäminen oli minulle vaikeaa, jonka vuoksi päätin sulkeutua. Lopulta asiat kuitenkin eskaloituivat tilanteeseen, jossa sijaisperhe halusi minut pois. Olin hirveän helpottunut.

Olin unelmoinut sijaisperheestä pois pääsemisestä vuosien ajan, mutta en uskaltanut kertoa siitä sosiaalityöntekijöilleni kuin yhden ainoan kerran. Kirjoitin yöllä itkien sosiaalityöntekijälle kirjeitä, joissa kerroin ajatuksistani, mutta lopulta revin ne, koska pelkäsin seuraamuksia.

Lopulta sosiaalityöntekijä päätti tulla pitämään kiireisen palaverin, koska sijaisperhe halusi minut pois, olin niin hankala. Kerroin sossulle mielipiteeni, ja ilmoitin olemaan vapaaehtoinen lähtemään.

“Haluamme sittenkin pitää sinut sijaisperheessämme”, kuulin.

Mitä? Kuulinko oikein? Nyt TE tahdotte pitää minut, kuin olisin joku lelu, jonka voi luovuttaa toiselle milloin vaan. Mieleni valtasi pettymys, en pystynyt sanomaan mitään. Jouduin jäämään perheeseen.

Pakko päästä pois

Aikaa kului parin kuukauden ajan. Tein taas jonkun virheen. Ahdistuin ja aloin ajattelemaan vaihtoehtoja. En kestäisi enää kuulla huutoa, perheestä eristämistä ja puhumattomuutta.

Mietin jo mielessäni, mikä olisi helpoin tapa tappaa itseni, koska en enää jaksanut taistella vastaan. Ajatus kammotti itseäni, koska olin kiltti, en halunnut ikinä kenellekään pahaa, en edes itselleni. Itkin ja lopulta päätin, että seuraavana päivänä mä lähden täältä perheestä pois.

Seuraavana päivänä pyysin ystävääni majoittamaan minut. Minusta tehtiin etsintäkuulutus. Yöpymisen jälkeen menin itse tapaamaan sosiaalityöntekijääni. Oloni oli ahdistunut, ja mielessäni pyöri ajatus siitä, että joudun taas sijaisperheeseen takaisin. Sossu otti minut vastaan, en tiennyt pyörrynkö. Kerroin tilanteeni, ja sossuni tuntui vihdoinkin tajuavan tilanteen.

Kun kuulin sanat “sinun ei tarvitse mennä takaisin sijaisperheeseen”, tunsin kiitollisuutta siitä, että uskalsin lähteä perheestä pois. Näiden tapahtumien jälkeen pääsin ihanaan ja aidosti rakastavaan sijaisperheeseen, johon pidän vieläkin yhteyttä <3

Tällä tarinallani haluan tuoda esiin sen, että perhehoidossa on monenlaisia perheitä, myös kaltoinkohtelua. Itse jouduin henkisen väkivallan ja vallankäytön uhriksi mutta sain onneksi kokea myös rakastavan ja avoimen ilmapiirin omaavan sijaisperheen.

Tunsin syyllisyyttä pitkään siitä, etten uskaltanut kertoa sossuilleni, miten asiat oikeasti sijaisperheessä olivat. Tunsin syyllisyyttä myös siitä, että valehtelin asioista, kunnes tajusin käyttäväni sitä suojakeinona, jonka jo pienenä opin.

Nyt ymmärrän, että olin silloin lapsi, joka oli täysin aikuisten armoilla. Kukaan ei saisi joutua kokemaan minkäänlaista väkivaltaa. Valitettavasti sitä joskus tapahtuu myös perhehoidossa.

-rikkinäinenprinsessa- rikkinäinen prinsessa on 22-vuotias sosionomiopiskelija, joka on joutunut jo hyvin pienenä huolehtimaan aikuisten asioista. Hänet huostaanotettiin 6-vuotiaana, minkä jälkeen hän on asunut perhetukikeskuksessa ja kolmessa sijaisperheessä, joista yksi kaltoinkohteli häntä. Isona rikkinäinen prinsessa haluaa työskennellä lastensuojelun kehittämiseksi, matkustella ja olla onnellinen. [caption id="attachment_31962" align="aligncenter" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]