Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Yhteisön kaipuu

13.10.2020

Syksyinen metsä ympärillä, sumua niin tiheästi että se tunkeutuu iholle kostuttaen tahmaisilla lonkoroillaan posket. Lintu lehahtaa lentoon kelopuun päältä ja jossain kaukana kuuluu hanhien huuto niiden muodostaessa muuttoauraa.

Veljeni kävelee edelläni, hiljaa oma kuopus vierellään. Muut neljä lasta juoksevat jossain edellä. Ylitetään suo, vaelletaan märän metsän läpi tulipaikalle. Edellinen seurue pakaa juuri tavaroitaan, istutaan valmiiksi leimuavan tulen äärelle ja kaivetaan esille eväät. Niin yksinkertaista, niin helppoa. 


Veljeni lähti mukaan kun vain pyysin. Vaivatta ja helposti. Tuo sinä nuo eväät minä tuon nämä. Nähdään kello 10.15 parkkipaikalla. Tämä juuri tämä on se mitä eniten ehkä elämässäni kaipaan. Matalan kynnyksen vaivatonta yhdessäoloa jonkun toisen kanssa jolla on myös lapsia. Joka jaksaa meidän lapsia. Meitä, koko perhettä.

Vloggoaaja Inari muutti puolitoista vuotta sitten Lappiin. Eräässä haastattelussa hän kertoi, että vaikka paikalliset ovat ottaneet hänet ja perheen todella lämpimästi vastaan, kaipaa hän kuitenkin sitä, että hän olisi jollekin tarpeelliinen. Että joku tarvitsisi häntä siinä yhteisössä.
Saan erittäin hyvin kiinni tuosta ajatuksesta. Puhuin siitä isälleni sunnuntaina kun tyhjensimme peräkärryn kuormaan latoon. Siitä tunteesta, että olisi mukavaa asua jossain jossa yhteisö ihan oikeasti tarvitsisi minua, ja minun lähtöni jättäisi aukon. Se antaisi merkityksen tunnetta. Isäni sanoi että se tulee vain ajan kanssa. Ja se aika voi olla kymmeniä vuosia.


Me olemme Puolison kanssa valinneet kulkurielämän. Olemme valinneet lähteä uudelleen ja uudelleen. Tietoisesti olemme eriyttäneet itsemme niistä nuoruuden ystävistä, jotka ehkä nyt arjess edelleen jakavat elämäänsä lapsiperheinä. Me päätimme hakea toisenlaista elämää. Me aloitimme alusta, opettelimme uutta. Emmekä kadu sitä hetkeäkään. Mutta emme voi väittää ettei se hinta, jonka siitä maksoimme kirpaisisi aina välillä, ja lujaa.


Nyt kun olemme päättäneet ainaakin yrittää jäädä paikoillemme, asettua, ostaa talon ja löytää rauhan tästä pohjoisen karusta maasta, nyt me maksamme hintaa vuosia kestäneestä reissuelmästä. Korona toki vaikeutti tätäkin, ei ole helppoa luoda uusia ystävyyssuhteita, kun kaikki ylimääräinen kanssakäyminen on jos ei nyt kiellettyä niin ei erityisen suvaittavaa tai edes turvallista. Havahdumme yhä uudelleen molemmat huomaamaan miten paljon kaipaamme viikonloppuja joita vietimme Piilaaksossa ystävien kanssa yhdessä. Sitä vaivatonta yhteistä ajanviettoa, matalan kynnyksen yhteydenottoa ja ihan vain saman tilan jakamista vailla suurta agendaa.



Koen kuitenkin nyt suurta kiitollisuutta siitä, että asumalla nyt taas ajomatkan päästä vanhemmistani voin kokea edes ajoittain tätä kuuluvuuden tunnetta. Sitä että kuulun jonnekin. Ei, en minä Pohjois-Karjalaan kuulu, en näen itseäni asumassa ja elämässä täällä. Liian monta syytä miksi en usko että me perheenä koskaan sopeutuisimme. Mutta nämä hetket, jotka saan viettää täällä, vanhempieni kotitalossa, omassa nuoruudenkodissani, nämä luovat minulle sen tunteen että kuulun edes johonkin tässä maailmassa.


Veljeni asuu tässä ihan naapurissa. Samanikäiset lapsemme ovat tunteneet aina. He ovat olleet toisilleen aina olemassa. Se on jotain aivan erilaista kuin tutustuminen nyt koulun tai pihan lasten kautta. Sanotaan aina, että veri on vettä sakeampaa ja tässä tapauksessa se vain menee niin.
Minun on helppo olla sisarusteni kanssa. Varmasti ärsytämme toisiamme, mutta samanaikaisesti kommunikaatiomme sujuu sellaisella tasolla, joka ei sanoja tarvitse. Ei tarvitse jutella kun käveleen kolme tuntia pitkin kurun pohjaa liukkailla kivillä tai metsässä kapealla polulla vesisateessa. Ei tarvitse yrittää seurustella kun pitkän ja märän metsäretken jälkeen päädymme Pikkuveljen kotiin sohvalle juomaan kuumaa teetä. Voi vain olla.
Ei haittaa että unohtaa repun retkitavaroineen veljelle, se palautuu takaisin seuraavana päivänä, astiat pestyinä ja muut tavarat kuivattuina.


Tämä on sitä mitä minä kaipaan. Tulen ehkä kaipaamaan koko elämäni. Ehkä tämä on se yhteys ja sellainen yhteisöön kuuluminen josta minä luovuin kun päätin vuonna 2005 lähteä Puolison kanssa Englantiin. Ehkä tämä on se vaihtokauppa jonka me teimme saadaksemme ne lukemattomat kokemukset ja elämänhallintataidot, joita me vuosien aikana maailmalla kerrytimme.


Haluan silti vielä hetken, vuoden, kaksi, jopa viisi vuotta yrittää uskoa siihen, että voimme saavuttaa samanlaisen kuuluvuuden tunteen myös täällä Suomessa. Myös muiden kuin sisarusteni kanssa. Se vain vaatii aikaa. Mutta onhan tässä koko loppuelämä aikaa.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »