Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Varastetut vuodet ja kapuloita ruuhkavuosien oravanpyörässä

13.12.2020

Saamme usein Puolison kanssa osaksemme hieman ihmettelyä, kun olemme suomalaissa mittakaavassa niin kovin jäljessä sitä outoa kaavaa, jota täällä usein noudatetaan. Meillä on työt ja lapset ovat kouluikäisiä, silti vasta nyt hankimme ensimmäisen autolainamme ja ne kiireiset niin kutsutut ruuhkavuodetkin me olemme tähän asti onnistuneet välttämään.


Aina silloin tällöin sivulauseissa olen maininnut pitkin vuotta, miten päivätyöni vie paljon energiaa, vaikka sitä niin kovin mielelläni teenkin. Tein vuosikausia töitä oman toiminimeni kautta, yrittäjän vapaudella. Toki sekin tarkoitti ajoittain rankkoja jaksoja, pitkiä työputkia mutta kuuluisan hokeman mukaan se antoi myös vapautta.

Tämä vapaus on ollut se mistä olen nyt päivätyön myötä luopunut. Tein tämän päätöksen tietoisesti ja harkiten. Vapaus tehdä töitä vapaammin ja vähän siellä täällä lasten tarpeiden lomassa, oli meille pelastus kun lapset olivat pieniä ja mahdollisti myös elämän Piilaaksossa.
En tekisi mitään toisin sen suhteen.


Meillä on tehty paljon tietoisia valintoja lasten syntymän jälkeen. Priorisoitu heidän tarpeensa ja yritetty ohjata elämää siten, että ne kuuluisat pahat ruuhkavuodet olisivat meille hieman helpommat. Ja monin osin olemme siinä myös onnistuneet.

Pidimme molemmat lapset todella pitkään kotihoidossa. Esikoisen kohdalla yrityselämä mahdollisti minulla töihin paluun osa-aikaisesti hyvin nopeasti lapsen syntymän jälkeen. Se mahdollisti myös Puolison kotiin jäämisen Esikoisen ollessa puolivuotias. Vietimme silloin erittäin pitkän ja hyvän kesän, minun tehdessä osa-aikaisesti töitä ja Puolison ollessa vanhempain vapaalla.

Kuopuksen kanssa emme enää kyenneet tätä järjestelyä tekemään, elinkustannuksemme olivat nuosseet eikä taloutemme antanut siihen enää myötä. Mutta minä pystyin tekemään töitä ja pitämään Esikoisen kotona Kuopuksen kanssa 3 päivänä viikossa. 2 päivänä hän oli perhepäivähoidossa, joka oli aivan naapurissamme ja erittäin joustava aikatauluiltaan.

Nousimme Amerikaan lentäävään lentokoneeseen Esikoisen ollessa 3-vuotias ja Kuopuksen 1-vuotias. Jos olisimme jääneet Suomeen olisimme todennäköisesti laittaneet molemmat lapset hoitoon ja minä olisin palannut 100% työelämään. Ja hyvin todennäköisesti olisin polttanut itseni loppuun hyvin nopeasti.

Piilaakso antoi meille mahdollisuuden pysähtyä. Toipua Kuopuksen raskaasta refluksivuodesta ja ottaa aikalisä ruuhkavuosiin. Me ikään kuin varastimme muutaman vuoden itsellemme, pois siitä totutusta oravanpyörästä, joka pyöri vinhaa vauhtia monen muun ikäisemme elämässä. 

Kun vuosi sitten palasimme Suomen huomasimmekin olevan hyvin erilaisessa asemassa kuin moni samanikäiset lapset ja samaa elämänvaihetta elävät tuttumme.
Monella oli monen vuoden työurat samassa työpaikassa takana, asunto- ja autolainat hoidettu aikaa sitten. Lasten kanssa päiväkoti-työpaikka-harrustusrumbaa oli vedetty jo vuositolkulla.
Väsymystä oli monella, burnoutteja ja pitkiä sairauslomia. Alanvaihdot ja ne kuuluisat down shiftaukset pyörivät tuttavien puheessa.

Itse en paljoa kyennyt näihin keskusteluihin osallistumaan. Koska tavallaan me olimme luistaneet näistä vuosista, olimme varastaneet itsellemme hieman helpomman tien. Ei päiväkotiruljanssia, ei kuravaaterallia ei aikataulutusta lomien kanssa.

Olemme pystyneet järjestämään elämämme lasten koko lapsuuden ajan siten, että toinen meistä  vanhemmista on ollut enemmän tai vähemmän kotona. Vasta nyt kun saavuimme Suomeen alkoi ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän ajanjakson kun me molemmat vanhemmat olimme täysipäiväisessä työssä. 

Ja silloinkin tuli ensin korona, joka johti Puolison kohdalla 4 päiväiseen työviikkoon ja meidän molempien mahdollisuuteen etäytöstä. Nyt Puoliso tekee taas 5 päivän työviikkoa, mutta edelleen olemme paljon kotona, ja lasten viennit ja noudot on helpompi sovittaa työn aikatauluihin.

Olemme siis olleet onnekkaita. Autolaina meillä nykyään on, taloakin katselemme. Toistaiseksi tosin vasta tunnustelemme ja katselemme. Joudumme etenemään niin kovin erilaista tietä kun moni tuttavamme, ei meillä ole omaisuuksia tai suuria säästöjä.
Yritämme olla kärsivällisiä ja uskoa, että tässäksin asiassa kärsivällisyys on valttia. Mekin pääsemme vielä siihen hetkeen kun saamme avata sen oman talomme oven ja vihdoinkin asettua, ja sittenhän meillä on loppuelämä aikaa olla siinä.


Kuitenkin kaiken tämän oravanpyörän ja suurien lainojen välttely ja elämän rakentaminen maailmalla Suomen sijaan eivät ole poistaneet sitä tosiasiaa, että voimavarat ovat meilläkin rajalliset.

Nyt olemme menneet kokonaisen vuoden olemattomilla lomilla. Itse olen ottanut yhden kerran 3 päivää palkatonta lomaa, muuten tänä vuonna olen tehnyt jatkuvasti ja koko ajan töitä. Helmikuun alusta asti, joka viikko.

Olenkin tämän syksyn opetellut tunnistamaan, mitkä ovatkaan niitä asioita joista minä saan voimaa. Mikä olisi palauttavaa ja missä menevät minun rajani. Korona vaikeuttaa monen asian toteuttamista, haluaisin uida ja käydä enemmän tankotanssitunneilla ja pilateksessa, mutta juuri nyt näistä mikään ei onnistu. Kaikki on kiinni. Haluaisin myös nähdä ystäviä ja käydä Puolison kanssa treffeillä. Sekään ei koronan takia onnistu. Nämä ovat asioita, joiden tiedän auttavan minua jaksamaan, auttavan vetämään rajoja työn ja vapaa-ajan välille ja repivän minua eri tuodellisuuteen työmaailmasta.

Sitten onneksi on luonto. Sitä ei korona ole perunut. Luonto oli pelastuksemme keväällä kun lapset olivat 9 viikon ajan kotona, se oli pelastus kesällä, kun  minä ja Puoliso teimme töitä, milloin kotona Helsingissä, milloin mökillä Sulkavalla tai vanhempieni luona Pohjois-Karjalassa. Luonto antoi voimaa, luonto palautti maan pinnalle.
Telttailuretket toivat elämään vaihtelua ja luksusta.

 

 

Joten nytkin, kun telttailuretket ovat talvitauolla, on luonto silti edelleen se paikka johon hakeudun lähes pakonomaisesti. Meillä ei ole etelässä vielä lunta, mutta tänäänkin maa oli jäässä, metsän ojia peitti kirkas lasipeite ja ilma oli raikas. Talvitulissa on aina oma hohtonsa, vaikka ne olisivatkin sytyttetty ulkoiluaulueiden metallikehikoissa.

Kohta on joulu, ja jos kaikki menee hyvin ja me pysymme terveinä voimme pian sytyttää oikeat talvitulet Pohjois-Karjalan laavuilla, ottaa muutaman lomapäivän ja unohtaa sen oravanpyörän, jota emme täysin voi kiertää, mutta jonka vauhtia hidastamme kaikilla mahdollisilla keinoilla koko ajan.  Meidän elämä, meidän ratas, totesi Puoliso joskus vuosia sitten kun aiheesta puhuimme. Tokaisu pitää edelleen paikkansa. Meidän ihan oma oravanpyörä, joten saamme pyörittää sitä juuri siihen tahtiin kuin haluamme.




 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »