Takaisin Pohjolassa

Kellon on neljä aamulla. Esikoinen tunkee viereeni sänkyyn ja alkaa pyöriä peiton alla levottomana. Kuopus valvoi yhdestä kolmeen, nyt hän vihdoinkin nukkuu taas syvää levollista unta. Jetlag on taas täällä.

Nousen Esikoisen kanssa ja jätän Kuopusen nukkumaan. Talo on vaiti, jostain kuuluu miten vesi kiertää pattereissa. Pimeys leijuu ikkunoiden ulkopuolella mustana ja raskaana. Lapsuudenkotini punainen lattia on kylmä paljaiden jalkojen alla.
Laitan lapselle Tonttuakatemian pyörimään ja siirryn itse olohuoneen matolle jumppaamaan.

45 minuuttia myöhemmin makaan keskellä punaista mattoa, ja kuuntelen sydämeni sykettä ja hiljaista taloa. Olohuonetta valaisee tietokoneen kelmeä ruutu, jolta Esikoinen seuraa tonttujen menoa.
Keho on täällä, Pohjois-Karjalan metsässä, mutta sielu matkaa edelleen jossain meren yllä. Sen tuleminen on hidasta, siinä voi kestää puolikin vuotta, merituulista riippuen.
Perjantai oli raastava. Liikaa hyvästejä, liikaa kosteita silmiä ja tiukkoja halauksia.

Siinä hyvästien ympäröimänä, sydän ruvella ja elämän yksi kappale viimeisessä luvussaan, epäilin minä päätöksemme järkevyyttä. Miksi lähteä kun elämä oli oikeastaan ihan hyvin. Miksi repiä itsemme läpi näiden hyvästien, luopumisten ja aloittaa alusta jotain mistä ei ole vielä mitään tietoa millaista siitä tulee. Miksi pakottaa lapset näin nuorina hyvästelemään ja jälleen kerran tottumaan johonkin uuteen ja outoon.
Olin varma, että kyynelpatoni murtuisi viimeistään istahtaessani lentokoneen penkille.
Olin varma, että itku tulisi ja vavistutaisia kehoani rajuudellaan.

Ei se tullut. Suru kyllä, ja haikeus, mutta ei itku.
Ei tullut vaikka nieleskelin rajusti kun ystävä vei meidät lentokentälle. En kun kone nousi ilmaan, en kun se laskeutui Helsinki- Vantaalle. 
Lento meni hyvin, unta saimme kaikki vähän, mutta kokemuksesta tiedän että se on melkein parempi kuin nukkuminen, silloin on ehkä jokin mahdollisuus nukkua edes muutama tunti ensimmäisenä yönä.
Odotamme matkalaukkuja lähes viimeisten joukossa. Taksikuski vaikenee jutteluni edessä. Vilkaisee minua suomalaisittain alta kulmien. Huomaan puhuvani liikaa, mutten osaa lopettaa. Kerron meidän palaavan juuri useamman vuoden poissaolon jälkeen. Taksikuski murahtaa jotain, tiedän ettei häntä kiinnosta, jatkan silti. Naurattaa oma amerikkalaistunut käytös, minusta on tullut se ärsyttävä ihminen, joka ei ymmärrä tämän maan vaikenemisen kulttuurin päälle.

Eihän siitä ole kuin puolivuotta kun viimeksi olimme täällä, tutussa maassa. Silti nyt kaikki tuntuu jotenkin oudolta. Pienet yksityiskohdat tuntuvat hämmentävän.
Ensimmäisenä iltana seison pitkään tätini keittiössä ja yritän paikantaa missä hän pitää vesifiltterikannua, kunnes muistan, että nyt vettä voi juoda suoraan hanasta. Se maistuukin puhtaalta ja hyvältä, jopa se monen parjaama Helsingin kraanavesi.

Jetlag riepoo kehoa, enkä minä oikein osaa ajatella olevani täällä vielä pysyvästi. Pääni sisällä olen edelleen menossa ensi viikolla taas istumaan ystävän keittiönpöydän ääreen parantamaan maailmaa.
On vaikea ajatella, että paluuta entiseen elämään ei ole ja uudesta ei oikein ole vielä tietoa.
Keskityn siis tähän hetkeen.

Lapset ihmettelivät junassa kun niin moni puhui suomea. Lumi sai heidät hymyilemään leveämmin kuin mikään hetkeen. Emme ole puhuneet paljoa tulevasta, lapset tuntuvat suhtautuvan siihen samalla tavalla kuin minä; hieman hämmentyneinä ja epävarmoina.
Mutta kyllä me sopeudumme, tähän maahan, näihin ihmisiin, tähän kaikkeen.
Eivät ihmisten viipyvät hymyt enää ihmetytä puolen vuoden päästä, ehkä mekin opimme taas olemaan kiittämättä kaikesta kaikkialla.
Maanjäristyksistä varoittavat applikaatiot voinee puhelimista poistaa, enää ei tarvitse säilöä autotallissa vesilasteja sen varalta, että jyrähtää kunnolla, ja autonkin tankin saa tulevaisuudessa päästää tyhjenemään alle puolenvälin.
Nähtäväksi jää mitkä tavat jäävät elämään, mitkä unohtuvat ja painuvat taka-alalle.

Kun tarvon läpi märän lumen viemään kirjettä postilaatikkoon odottamaan postinkantajaa, saan taas itseni kiinni ajatuksesta miten outoa on ajatella että tästä kaikesta tulee nyt taas arkea.
Miten outoa on ajatella, että tähän valon vähyyteen ja lumen läsnäoloon turtuu ja tottuu taas samalla tavalla kuin hiekkarannoista ja lämmöstä tuli arkea kuuman auringon maassa.

Keitän teetä ja katan Esikoiselle aamupalan keittiöön. Valko- siniruudullinen puulattia on tuttuudessaan lohduttava. Esikoinen haluaa tehdä koulusta saamiaan kirjoitustehtäviä. Siinä me istumme kello kuusi aamulla nuoruudenkotini kuluneen keittiönpöydän ääressä. Minä ja Esikoinen.
Toinen kirjoittaa englanninkielisiä lauseita tehtävävihkoonsa hiljaa eteensä mutisten.
Toinen selaa päivän uutisia. Ulkona talven pimeys lepää metsässä syvässä unessa. Sinisestä teepannusta leviää earl grey teen uniikki tuoksu keittiöön. Talon koira tassutelee keittön lattian poikki ja laskee päänsä Esikoisen syliin.
Uutiet kertovat, että Suomen pääminsteriksi nousee Marin. Maatamme johtaa nyt viisi nuorta naista. Tuntuu kuin se helpottaisi paluuta. Lähdimme maailmalle kun oikeisto jylläsi Suomessa, nyt tuntuu olevan muutoksen tuulet ilmassa.
Luulen, että nyt oli oikea hetki palata.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com