Puhetta kuolemasta

Eilen vietettiin pyhäinpäivää. Samaan aikaan vietetään myös meksikolaisten kuolleiden päivää. Kaliforniassa aika monta vuotta kasvaneille lapsillemme dia des muertos on tutumpi juhla kuin Suomessa juhlittu pyhäinpäivä. Molemmissa kuitenkin muistellaan menneitä sukupolvia ja heitä jotka ovat siirtyneet pois tästä maailmasta jossa me elämme.

Meillä on aina puhuttu kuolemasta avoimesti. Omat vanhempani puhuivat aina kuoleman läsnäolosta ja sen vääjäämättömyydestä hyvin avoimesti, rauhallisesti ja luonnollisesti minulle kun olin lapsi. Kaksoissiskoni kuolema oli meidän perheessä yksi konkreettisimmista asioista, jonka kauttta me sisarukset käsittelimme kuolemaa. Veljeni leijonamieli oli meille kaikille omalla tavallaan erittäin tärkeä kirja, itse uskoin vuosikausia Tuulan asuvan nykyään Nagialassa, aivan kuten Veljeni leijonamielessäkin kuolleet asuivat.

Meidän lasten elämään kuolema rantautui konkreettisesti Ystävän kuoleman kautta.
Menetimme kaikki silloin jotain niin suurta, hänen poistuessa syövän saattelemana keskuudestamme, että sen surun jälkimainingit vavisuttavat sisintäni vielä kolmen vuoden jälkeenkin.

Koskaan en kuitenkaan hetkeäkään epäröinyt kertoa lapsille suoraan kuolemasta. Puhua siitä juuri sellaisena kuin se on. Samanaikaisesti kuitenkin muistaen, ettei lapsi kykene ymmärtämään käsitettä “on poissa”.  Lapselle ei ole olemassa sellaista asiaa kuin täysin poissa. Monen aikuisenkin on vaikea käsittää abstraktia käsitettä “ei ole enää olemassa”, lapsi ei kykene siihen edes alkeellisella tasolla.

Siksi meillä puhutaan kuolemasta. Puhutaan, että meistä jokainen kuolee. Ei tänään, mutta jonakin päivänä kuitenkin.

Kirjoitin äitin kanssa kirjan kuolemasta ja lapsen tavasta käsitellä kuolemaa. Etsiä kuolleelle uusi paikka ja olomuoto. Etsiä kuollelle uusi koti. Yhä edelleen lapsemme uskovat että ystävämme on nykyään sateenkaaren värinen saunatonttu. Kun olimme eräänä viikonloppuna ystäväni kanssa Seurasaaressa kävelyllä ja Esikoinen näki vanhanaikaisen kaivon päälle rakennetun pienen mökin, hän heti kiskaisi minua kädestä ja osoitti kodan muotoista mökkiä “Katso Annu, tuo on Ystävän koti. Tuolla hän asuu!”
Muistan miten lapsi kertoi tuota tarinaa jo kolme vuotta sitten, selitti miten Ystävä oli nyt muuttunut saunatontuksi ja asui tuossa nimenomaisessa kodassa Seurasaaressa. Ja selvästi tuo usko ja halu uskoa juuri näin on edelleen vahva.

Kun kerroin eilen lapsille, että nyt on pyhäinpäivä eli suomalainen versio dia des muertosista, ja mekin voisimme sytyttää kynttilän muistellaksemme heitä, jotka eivät enää keskuudessamme ole, sain vastaani tuiman ilmeen.
“Kyllä ne kuolleetkin meidän kanssa edelleen on”, tokaisi Kuopus hyvin tomerana ja varmana mielipiteestään. “Se ettei ne enää näytä ihmiseltä, ei tarkoita, etteikö ne voisi olla tässä meidän ihmisten maailmassa”, lapsi selittää kulmat yhteen kurtistettuna.

Nyökkään ja totean lapselle hänen olevan ihan oikeassa. Tavallaan kuolleet kulkevat aina meidän mukanamme, kuka missäkin muodossa. Kerroin lapsille itse ajattelevani usein sumun olevan kuolleiden ajatuksia, jotka tulevat tervehtimään meitä jostain kaukaa.
Siksi koen sumun niin lohduttavana.
Sytytimme keittiöön pienen ledikynttilän, kynttilänjalkaan laitoimme mustan luurangon roikkumaan. Pieni pala meksikolaista kulttuuria on rantautunut kuin varkain tähän meidänkin miljoonan kulttuurin kotiimme.

Illalla kun lähdimme naapurin järjestämään pieneen aarrejahtiin viereiseen kartanonpuistoon jäin vielä miettiimään mitä itse sanoin lapsille sumusta ja kuolleista. Tarkkailin kavahtaisivatko lapset nyt mustien puiden välistä nousevaa syksyistä usvaa, joka sekoittui siniseen hämärään ja lopulta piemään.
En nähnyt heidän kasvoillaan muuta kuin innostusta. En pelkoa, en epävarmuutta. Kesken aarteenmetsästyksen Kuopus saapui luokseni ja kuiskasi “Ne kuolleet kertoo mulle minne kaikki karkit on piilotettu, siksi täällä on niin paljon sumua, niillä on kovasti ajatuksia!”

Kuolema on vääjäämätön osa elämää. Jo liian kauan me olemme tehneet siitä lopullisen ja sydäntäraastavan julman tapahtuman. Kuolema on julma, se on julma heille jotka jäävät tälle rannalle. Se on julma heille, jotka joutuvat jatkamaan matkaa ilman sitä rakasta.
Mutta se on osa elämää.
Ja minä haluan kasvattaa lapset, jotka ymmärtävät sen olevan osa elämää. Ymmärtävät sen olevan pakolline osa. En halua valehdella heille myöskään kuoleman olevan vain vanhojen ihmisten kohdalle osuva asia. Ystäväkin kuoli ennen aikojaan, vain hieman yli neljänkymmenen vuoden iässä.

Viimeiseen asti rehellinen, sen minä haluan olla. Opettaa lapsille, että jonain päivänä minäkin vielä kuolen. Se päivä ei vain ole vielä tänään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com