Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sateenkaaren värinen saunatonttu – lastenkirja kuolemasta

21.05.2019

Kuopus ja Esikoinen istuvat ruokapöydän ääressä piirtämässä. Kuopus kysyy pitääkö kaikille ihmisille aina piirtää hiukset.
Kerron ettei tarvitse, on ihmisiä joilla eri syistä ei välttämättä ole hiuksia lainkaan.
“Ihan niinkuin Jaakollakaan ei ollut!” Esikoinen hihkaisee. Nyökkään. Ihan niinkuin Jaakollakaan ei ollut.
“Jaakko on nyt kuollut.” Sanoo Kuopus. Molemmat lapset hiljenevät hetkeksi.
Nyökkään taas. “Niin on. Jaakko kuoli silloin puolitoista vuotta sitten.” Hiljaisuus laskeutuu iltapäivään. Ulkoa kuuluu ylitselentävän lentokoneen moottorin ääni, jossain kaukana surisee ruohonleikkuri. Olohuoneen ovi heilahtelee hiljaa tuulessa. Meidän kaikkien ajatukset ovat Jaakossa.
Kuolemassa.


Kun ystävämme poistui keskuudestamme puolitoista vuotta sitten, repäistiin minusta taas yksi pieni pala sielua toisen ihmisten matkalle ajasta iäisyyteen.
Hän ei ollut ensimmäinen läheinen, jonka menetin, ei ensimmäinen ystävä, jonka hyvästelin tietäen etten enää koskaan näkisi häntä.
Mutta hän oli ensimmäinen, jonka kuolema kosketti minun koko perhettäni.
Ensimmäinen sen jälkeen kun meillä oli lapset.

Aina aikaisemmin MINÄ olin menettänyt läheisen. Minä olin menettänyt ystäviä. Minä hyvästelin ja hautasin tovereitani.
Puoliso tunsi heistä muutaman, mutta he eivät koskaan olleet hänen lähimpiä ystäviään.
Puoliso oli minun kallioni, minun sylini jonka turvissa itkeä kipua pois, kunnes se laantui hiljaiseksi ikäväksi, kuin hiljaiseksi jomotukseksi sydämen takamailla.
Nykyään nuo ihmiset ovat minulle rakkaita muistoja, kaikuja ajalta kun nuoruus oli loputonta ja loppuelämä tuntui kaukaiselta kummajaiselta.

Jaakon kuolema oli kuitenkin erilainen. Siinä me kaikki menetimme jonkun.
Suru ei saapunutkaan perheeseen vain yhden ihmisen osalta, vaan kosketti meitä kaikkia.
Meidän kaikkien taivaalta katosi yksi pilvi, eivätkä jäljelle jääneet enää koskaan näyttäisi samalta.

Ihan alussa minä annoin surun pyyhkiä ylitseni, annoin aaltojen tulla ja mennä. Itkun alkaa ja loppua. Raadollisen rumallakin tavalla tunsin tutun kaavan noudattavan kulkuaan.
Raskainta oli katsoa vierestä muiden ihmisten olevan mukana siinä samassa aallokossa. En voinutkaan enää omia surua itselleni, se ei ollutkaan vain minun, vaan minun perheeni suri siinä samassa myrskyssä.
Puoliso ei itkenyt, ei vaikka näin miten häneen koski. Koski niin, että kasvoille syntyi syvät uurteet kivusta.
Ystävien, Jaakon omaisten, kipu runteli sydäntä niin ettei sanoja enää ollut sanottavaksi.
Silti pahinta minulle oli lasten hämmennys.
Lasten yritys ymmärtää kuolemaa. Esikoisen ja Kuopuksen kysymykset siitä minne Jaakko katosi. Mitä hänelle tapahtui.

Me emme ole uskonnollisia.
Minua ei ole koskaan kastettu eikä kasvatettu mihinkään uskontoon.
Kävin ala-asteen uskonnontunneilla, mutta yläastella siirryin Et-opetukseen. Tunnen siis raamatun, tunnen sen perusteet.
Mutta minä en usko Jumalaan. Eikä usko Puolisokaan.
Joten meillä ei ollut tarjota lapsillemme tarinaa taivaasta ja enkeleistä pilvien reunoilla.
Emme voineet kertoa heille Jaakon lentäneen sinne. Meille ei ollut tarjota ajatusta ikuisesta elämästä Jumalan hoivissa.

Mutta jotain meidän tuli tarjota. Sen me ymmärsimme itsekin.
Pienelle lapselle käsite kuolema, käsite “olla poissa” on liian vaikea ymmärtää. Lapsi tarvitsee paikan, osoitteen, johon poismennyt siirtyy.
Lapsen täytyy voida kuvitella kuollut jonnekin.

Etsin kirjastosta kirjoja, jotka selittäisivät kuoleman ei-uskonnollisesta näkökulmasta.
Niitä ei löytynyt kovin montaa vaihtoehtoa. Ja ne jotka löytyivät eivät jostain syystä resonoineet lastemme ajatusten kanssa yksiin.
Joten me puhuimme.
Vietin lukuisia kertoja Kaurilan Aseman puupöydän ääressä ja puhuin Kuopuksen ja Esikoisen kanssa kuolemasta. Siitä minne kuollut menee, mikä hänestä tulee, mitä tapahtuu kun kuolee.
Puutalon nurkat narisivat syksyn sateissa ja tuulessa, takassa roihusi tuli ja me puhuimme kuolemasta.
Lokakuussa, ensilumien aikaan, kaiken muuttuessa hetkelliesti valkeaksi, minä kirjoitin äidilleni sähköpostin. Sanoin haluavani kirjoittaa kirjan.
Lastenkirjan, joka käsittelisi läheisen kuolemaa lapsen näkökulmasta.
Pyysin, että äitini lähtisi projektiin mukaan kasvatusalan ammattilaisena, tarjoaisi minulle ammattitaitoaan siitä, miten teemaa olisi hyvä käsitellä lasten kanssa.

Siitä alkoi minun surutyöni. Kirjoitimme sykähdyksissä, aluksi hyvin tiiviisti, lähes joka päivä. Kirjoitimme ja muokkasimme.
Puhuin omieni ja muiden lasten kanssa kuolemasta, heidän ajatuksistaan ja mielikuvistaan. Luin kirjan luonnosta ääneen ystävälle kun olin hänen kanssaan kahdestaan vuorokauden kylpylälomalla. Lähetin tekstin usealle ystävälle, pyysin kommentteja, otin palautetta vastaan. Muokkasin tekstiä kerta toisensa jälkeen. Pyyhin kaiken ja aloitin alusta.
Äitini piti huolen, että tarinassa säilyi pedagoginen viitekehys ja minä rakensin tarinaa sen ympärille.

Kun aloitin kirjaa, koin motivaationi olevan se, etten löytänyt sopivaa kirjaa lapsilleni kirjastosta. Perustelin haluni kirjoittaa kirja sillä että teen itse sellaisen jonka olisin halunnut lukea omille lapsilleni silloin heti surun saapuessa taloon. Vasta nyt, puolitoista vuotta myöhemmin ymmärrän tämän teoksen olevan myös minulle. Ymmärrän kirjan olleen minun tapani jäsennellä ja työstää suruani. Ei pelkästään surua Jaakon poismenosta, mutta myös surua siitä, mitä lapsemme joutuvat käymään läpi. Kirjasta tuli minun tapani käsitellä omaa menetystäni ja perheeni kokemaa menetystä. Lauseista ja sanoista löysin lohtua, löysin ymmärryksen miksi minä en kyennyt ottamaan Puolison tai lasten surua itselleni kannettavaksi, löysin syyn miksi meistä jokaisen piti löytää oma tapansa itkeä sydämensä tyhjäksi. 

Tästä kaikesta syntyi lopulta Sateenkaaren värinen saunatonttu- kirja.
Se syntyi lopulta hitaasti, askel kerrallaan, välillä oli pitkiä taukoja etten katsonut tekstiin lainkaan. Kuvittaja teki kaunista jälkeä, mutta hänelläkin elämä sekoitti pakkaa ja kuvitukset valmistuivat paljon hitaammin kuin mitä alunperin olimme molemmat ajatelleet.  Kirjan tekstiä viilattiin usean ihmisen voimin. Sanamuotoja haettiin, kielioppeja tarkastettiin.

Viimeisen viilauksen, viimeiset turhan rönsyiset kaunolauseet leikkasi pois  taidolla Puoliso, joka myös taittoi kirjan omien päivätöidensä ohella.
Ja lopulta minulla oli edessäni kirja. Ihan oikea lastenkirja.

Sateenkaaren värinen saunatonttu on kirja kuolemasta.
Tarina menetyksestä ja surusta.
Sateenkaaren värinen saunatonttu on myös kirja surun ymmärtämiestä ja kuoleman hyväksymisestä.
Se on lohduttava teos, joka antaa ikävälle konkreettisen lähestymistavan.
Lopulta se on myös kirja elämästä.

Sateenkaaren värinen saunatonttu kertoo lapsesta, joka menettää läheisen ystävän. Se kertoo tarinan Maxista ja siitä miten suru ja ikävä valtaavat hänen mielen.
Kirja johdattaa lukijan ikävän lähteille, tarjoaa ymmärrettävän tavan lähestyä kuolemaa ja antaa kuolleelle osoite ilman uskonnollista taakkaa.
Kirjan lopussa äitini, Riitta Dal Maso, on kirjoittanut ammatillisesta näkökulmastaan ohjeita aikuiselle joka on läsnä lapsen suriessa.

Sateenkaaren värinen saunatonttu painetaan omakustanteena ja sen voi ostaa täyttämällä tilauslomakkeen TÄÄLLÄ.
Kirja on painossa juuri nyt ja se saapuu sieltä kesäkuun ensimmäisen viikon aikana.
Kirja voidaan postittaa Suomeen tai myöhemmin kesällä kirjan saa postitettuna myös Amerikan sisällä.
Suomen ulkopuolelle postittaessa (paitsi Amerikka) ylimääräinen postimaksu lisätään hintaan.

Jos tilaat kirjan tämän kuun loppuun mennessä, saat sen ennakkotilaushintaan 22€ (sis. postimaksun kotimaahan/Amerikan sisällä)

Kirjan on kuvittanut kuvataiteilija Pia Krasavina ja tämän postauksen kuvituskuvat ovat otteita kirjan kuvituksesta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Sateenkaaren värinen saunatonttu – lastenkirja kuolemasta”

  1. Anne M. sanoo:

    Hei, kirja kiinnostaa kovin. 🙂

    Huomaan pähkäileväni sitä, että mikähän on tarinan tarkempi juoni, mikä on tuo sateenkaaren värinen tonttu, ja miten se liittyy kuolemaan. Ja tuo kuplassa oleva kuollut(?) harmaa hahmo on aika ahdistavan näköinen.

    Koitan siis kovasti arvioida, onko kirja sovelias ja sellainen, joka sopisi lapselleni ja siihen ajatusmalliin, mitä voisin lapselle välittää. Nyt en tämän kuvauksen perusteella saa vielä riittävästi tarvitsemiani tietoja, jotta uskaltaisin tilata kirjan. Onko siitä mahdollista saada tarkempaa kuvausta? Tai vaikka kuvia kirjan aukeamilta, vaikkapa vesileiman kanssa suojaamaan kirjoittajan ja kuvittajan tekijänoikeuksia? Jotta voi arvioida juonen ja kuvien sopivuuden.

    Kiitos jo ennakkoon, ja kiitos tärkeästä työstä jonka olet tehnyt kirjoittaessasi tällaisen kirjan!

    1. Annuska sanoo:

      Hei Anne,
      Laitan tähän sinulle kirjan synopsiksen, josko siitä olisi apua sinulle.

      Kirjan keskeinen teema on lapsen suru.
      5-vuotias Max tietää perheen läheisen ystävän kuolevan pian, mutta hän ei osaa hahmottaa, mitä kuolema on. Aikuisten vastaukset siitä, että ihmistä ei enää ole ovat hänestä toisaalta pelottavia, toisaalta hän ei osaa edes kuvitella mitä tarkoittaa ”ei enää ole.”
      Kun ystävä kuolee, Max alkaa etsiä selitystä sille, mitä ihmiselle tapahtuu kun hän kuolee. Hän kysyy sitä ystävältään Tuulilta, jonka isoisä on kuollut. Tuuli kertoo Maxille oman näkemyksensä siitä, mitä isoisälle on tapahtunut. Tuuli uskoo hänen lähteneen avaruuteen keräämään tähtipölyä. Hän on löytänyt merkkejä isoisältään maan kuurasta, jääkukista ja kimaltavilta hangilta, joiden hän uskoo muodostuneen isoisän heittämästä tähtipölystä. Tarina on lohduttanut ja auttanut häntä isoisän suremis- ja muisteluprosessissa. Tuuli ei kuitenkaan tiedä tuleeko kaikista kuolleista tähtipölyn kerääjiä.
      Lapset kysyvät asiaa naapurissa asuvalta leskeltä. Tämä kertoo heille oman suruprosessinsa lapsille ymmärrettävällä tavalla. Hän myös lohduttaa Maxia kehottamalla tätä antamaan itselleen aikaa, jotta löytäisi sen tarinan, joka auttaa ja lohduttaa häntä.
      Max tuntee itsensä kaikesta huolimatta yksinäiseksi. Hän ei ihan ymmärrä surun rituaalien merkitystä ja hänenstä tuntuu, että läheiset aikuisetkin ovat kaukana silloin kun he ovat oman surunsa sisällä. Max alkaa etsiä omaa tarinaansa, omaa suremisen ja muistelemisen muotoa.
      Max muistelee, missä hän on ystävän kanssa liikkunut, mitä he ovat tehneet, mistä puhuneet. Lopulta Max muistaa, miten hän oli jutellut ystävänsä kanssa saunatontuista, miten ystävä oli kertonut niiden maailman olevan saunan nurkalta alkavan maakäytävän päässä.
      Eräänä iltana sateen jälkeen Max tuntee itsensä todella yksinäiseksi ja surulliseksi. Hän haluaa olla yksin. Silloin hän näkee sateenkaaren saunan nurkalla. Se on hänelle merkki. Kuollut ystävä on mennyt saunatonttujen maahan ja muuttunut itsekin saunatontunksi.
      Oivallus lohduttaa Maxia. Tuulikin ilahtuu, sillä häntä on surettanut Maxin suru, jossa hän ei voi auttaa. Naapurin tätikin iloitsee siitä, että Max on löytänyt tavan ja paikan surra ja muistella kuollutta ystäväänsä.

      Kirjan on tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille ja heidän läheisilleen (vanhemmille, aikuisystäville, isovanhemmille) sekä lasten kanssa ammatikseen työskenteleville aikuisille tueksi keskusteluissa kuolemasta ja surusta sekä avuksi kun aikuinen tukee lasta tämän surutyössä.
      Kirja on tietoisesti ei uskonnollinen. Surun kohdatessa lapsen hänelle kerrotaan usein selitykseksi ja lohdutukseksi tarinoita taivaasta ja enkeleistä, jotka eivät kohtaa uskonnottaman lapsen maailmaa. Kuitenkin alle kouluikäinen lapsi, jonka ajattelu on vielä konkreettisella tasolla tarvitsee kuolleelle jonkinlaisen ”osoitteen”, paikan johon hän ajatuksisssaan voi kuolleen läheisen ihmisen sijoittaa. ”Ei missään” on tässä kehitysvaiheessa lapselle liian abstrakti käsite, jota hän ei osaa kuvitella saati käsitellä.

      Annuska 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »