Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Paluu

15.06.2018

Utopia:Lentokoneessa lapset katselevat piirrettyjä, rakentelevat legoja ja syövät tarjottua ruokaa jonka jälkeen he nukkuvat molemmat omilla istuimillaan istuen puolet lennosta.
Perillä he hyväntuulisesti syövät vielä iltapalaa ja menevät sitten nukkumaan.
Matka on ollut niin raskas, että he nukkuvat jo heti ensimmäisenä yönä aamuun asti ja heräävät pirteänä uuteen päivään kotona.
Päivät sujuvat ongelmitta, Puoliso on kotona ja leikkii lasten kanssa puistossa minun siemailessa kahvia varjoisan puun varjossa.
Jetlag ja kahden viikon Suomiloman tuoma henkinen krapula selättyy helposti ja arki pyörähtää helposti käyntiin


Todellisuus:
Lapset käyvät ylikierroksilla jo ennenkuin pääsemme edes koneeseen.
Lento on tunnin myöhässä, se tunti vietetään koneessa istuen ja odottaen, että mekaanikot ja huoltojoukot saavat koneen lähtövalmiiksi. Katselen kiitoradalla ohi rullaavia koneita, jotka kaikki lähtevät nousuun ennen meitä ja kuuntelen lasten kiistelyä vieressäni.

Esikoinen ei osaa päättää onko mahtavaa palata kotiin missä on Isä, oma sänky, oma huone, Amerikan kaverit vai onko sittenkin tylsää jättää Suomi taakseen missä on yötön yö, Mummit ja Ukki, Suomen ystävät, leikkipuistot ja serkut.
Ristiriitaiset tunteet purkautuvat levottomuutena ja kiukutteluna.

Kone on aivan täysi. Esikoinen ei suostu menolennolta hyväksi todettuun jäjrestelyyn jossa hän istuu kauimmaisena minusta ja Kuopus minun vieressäni. Esikoinen vaatii saada istua minun vieressä jonka tähden voidakseni auttaa Kuopusta (kaikessa) joudun joka kerta nojaamaan Esikoisen istuimen ylitse. Ehdotus siitä että istuisin heidän keskelle saa aikaiseksi sellaisen huutomyrskyn, että luovutan.

Lentokoneruoka ei maistu lapsille. Nukkuminen ei kiinnosta ja kaikki piirretyt on jo katsottu menolennolla. Rakennetaan legoilla ja luetaan omia kirjoja. Minun kaksi viikkoa sitten poistettu alaviisurin leikkaushaava alkaa lennon aikana jomottaa ja tykyttää. Kirjoilen itsekseni toivoen sen johtuvan vain ilmanpaineen vaihdoksesta vaikka todellisuudessa tiedän sen olevan vain toiveajattelua.

Kun lopulta saan lapset nukahtamaan (Kun lentoa on jäljellä vielä 4h) nukkuvat he maaten, siten että Kuopus makaa puoliksi minun päälläni koska muuten ei mahdu. Jalat puutuvat ja oma nukkumiseni jää 45minuutin torkkumiseen kunnes herään siihen, että hampaan poistohaavaa vihloo ja särkee niin että puolet päästäni tuntuu räjähtävän. Nieleskelen kyyneleitä ja kaivan käsilaukusta särkylääkettä.

Lapset heräävät noin tuntia ennen laskeutumista. Esikoinen on rauhoittunut, Kuopus on väsynyt ja ilmastointi sekä mahdollisesti takan istuvien ihmisten hajuvedet saavat hänen vatsansa ihon yllättäen rähähtämään allergiseksi reaktioksi. Lapsi raapii itseään ja kitisee. Minun poskeni turpoaa. Lento laskeutuu 80min aikataulusta myöhässä.

Hoputan lapset koneesta ulos ja suoraan passintarkastusjonoon. Ehdimme paikalle ennen suurinta osaa samassa koneessa olevia muita matkustajia, mutta silti jonotamme lähes puolitoista tuntia. Hallissa on kuuma ja Kuopuksen ihoreaktio pahenee enitsestään. Väsynyt lapsi roikkuu jaloissani ja huutaa “minua kutittaa”. Ihmiset luovat myötätuntoisia katseita suuntaamme. Minua väsyttää, hammashaavaa särkee eivätkä särkylääkkeet enää tehoa. Viestittelen Puolisolle ja pyydän häntä lähettämään minulle päivystävän lääkäriaseman puhelinnumeron.

Katson kelloa, päivystysasema menee kello 21 kiinni, totean etten ehdi siihen jos jono ei etene nopeammin. Eikä se etene. Kuopus huutaa koko sen ajan mitä jonotamme. Esikoinen istuu lattialla ja hiissaa itseään eteenpäin takapuolellaan aina kun jono nytkähtää metrin eteenpäin. Koitan viivytellä jonojen mutkakohdissa joihin on aseteltu tuulettimia, mutta muiden jonottajien merkittävät katseet pakottavat liikkeelle. Lopulta pääsemme tarkastukseen. Nainen hoitaa asiansa nopeasti ja tehokkaasti. Sormenjäljet, valokuvat, kysymykset Puolison töistä ja työnantajasta, tarkastus siitä, että minulla on Puolison allekirjoittama lupalomake jossa hän antaa luvan minulle matkustaa yksin lastemme kanssa.
Leimat passiin ja matkalaukkujen hakuun.

Nousemme tuloaulaan ja suuntaan ulos, tilaan kyydin.
Kyyti saapuu minuutissa. Ajattelen, että nyt tämä kyllä tästä. Ihan kohta kotona. Laukut autoon, lapset autoon. Istahdan etupenkille kuskin viereen. Toteamme molemmat kuljetuspalvelun jostain syystä poistaneen kyytitilauksen puhelimistamme. Alamme säätämään asiaa ja yritämme saada tilattua kyydin uudestaan. Ei onnistu. Lopulta kysyn kuskiltamme haluaako että me nousemme autosta ja tilaamme toisen kyydin, sillä hän ei saa maksua tästä kyydistä kun emme saa sitä järjestelmän kautta järjestettyä. Nainen miettii hetken ja sanoo sitten vievänsä meidät silti kotiin. Sanoo että hänelläkin on lapsia, kyllä hän tietää millaista on matkustaa yksin heidän kanssaan.
Kiitän koko sydämestäni ja kaivan käsilaukustani kaiken kukkarossa pyörivän käteisen hänelle maksuksi. Se on vähemmän kuin mitä olisin maksanut järjestelmän kautta, mutta enempää minulla ei ole.

Kotona. Puolison luona. Parasta maailmassa.
Koti on puhdas, lakanat vaihdettu, tuo tuttu tuoksu tutusta ihmisestä. Halaan ja suljen silmät. Hetkeksi unohdan matkanteon vaikeudet, se on ohi nyt. Lapset eivät jaksa syödä, jalkapalloa sen sijaan on pakko päästä pelaamaan.
Lopulta kello on yli 10 illalla kun lapset nukahtavat sänkyihinsä ja kaskaat aloittavat iltasoiton takapihalla.
Makaan sohvalla ja kuuntelen talon ääniä.
Pitäisi nukkua, sulkea silmät ja antaa unen tuudittaa parempaan oloon. En silti malta. Käperryn Puolison kainaloon, tuttuuun tuoksuun, tuttuun kosketukseen. Annan maailman hetkeksi kadota kauas pois tietoisuudestani, olen siinä hetkessä. Tuo hetki oli jokaisen minuutin arvoinen. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta edessä oli tuskaisin päivä pitkään aikaan.

Kuopus herää kello 3.15, ei saa enää unta. Esikoinen nousee myös.
Puoliso nousee antamaan heille aamupalaa. Kiskon itselleni housuja ja hupparia päälle, päästän Puolison takaisin nukkumaan, hänellä on työpäivä, minulla ei. Leikimme legoilla, luemme kirjoja, minä yritän saada posken turvotusta laskemaan kylmähauteilla.
Ulkona aurinko nousee kello viiden jälkeen. Kello kuusi seisomme puutarhassa ihmettelemässä kahdessa viikossa jättimäiseksi kasvaneita auringonkukan varsia.
Kello seitsemän istun päivystyksessä ja odotan että pääsisin lääkärille. Asiani e ole selkeästi kovin kiireinen, muita ihmisiä otetaan ohitseni vastaanotolle useampia. Lopulta yli tunnin odottelun jälkeen pääsen lääkärin paikkeille. Lisää antibioottia, haava on tulehtunut ja mätii. Huokaan.

Kotona tehdään lähes läpsystä vaihto. Puoliso lähtee töihin. Minä jään lasten kanssa ihmiettelemään aikaansaamamme sotkun keskelle. Matkalaukut lojuvat keskellä olohuonetta ja eilisen illan lautaset odottavat tiskialtaassa, että joku laittaisi ne pesukoneeseen.


Päivä kuluu koomassa. Käydään kirjastossa, käydään leikkipuistossa. Pesen pyykkiä, tyhjennän matkalaukut, siivoan keittiötä, valmistan iltaruokaa. Suuta särkee ja väsymys saa olon sumuiseksi. Yritämme kaikki ottaa päiväunet, kiereskeltyämme tunnin sängyssä luovutamme kaikki kolme. Olemme yliväsyneitä ja jetlag sekoittaa rytmin aivan täysin, tiedämme sen kokemuksesta. Silti nämä ensimmäiset kaksi päivä ovat valtavan raskaita. Kun pitää yrittää valvoa vaikka haluaisi nukkua. Kun uni ei tule vaikka haluaisi nukkua.
Iltapäiväksi ystävän luokse, siellä piristyn hetkeksi, en tiedä onko se seura vai kahvi. Naurattaa ja lämpö tuntuu hyvältä. Kuopus nukahtaa iltapalapöytään, makaronilaatiikko suussa. Kannan lapsen sänkyyn. Esikoinen yrittää valvottaa itseään lukemalla Aku Ankkaa. Haluaisi vielä ehtiä näkemään isän.
Uni vie taistelusta voiton.
Minä nukahdan kello 9 omaan sänkyyn. Kuulen unen lävitse miten Puoliso katsoo olohuoneessa jotain tvstä.

Torstai.

Herään Kuopuksen kanssa klo 4.15. Edistytään tunti kerrallaa, ajattelen.
Nostan tietokoneen ruokapöydälle mutten saa aikaiseksi yhtäkään järjellistä lausetta. Selaan hetken kansioita joista kaikki kuvat tulisi käsitellä. Kuvia on yli 700, huokaan ja suljen koneen. En kykene keskittymään, asiakkaiden on pakko odottaa. Blogin on pakko odottaa.

Päätän lähteä päiväksi rannalle.
Pakkaan lounaan ja välipalat reppuun. Suljen silmäni kodin kaaokselta ja tekemättömiltä töiltä.
Suutelen Puolisoa ja katselen kuinka hän lähtee pyöräilemään töihin. Sen jälkeen nostan lapset autoon ja peruutaan kotikadulle ja otan suunnaksi meren.

Aaltojen pauhu, viileä meriilma. Lokit lentämässä päidemme ylitse. Tällä rannalla ei ole pelikaaneja. Ei haittaa. Taivasta verhoo pilvimassa, ilmassa on sumua. Laaksossa oli kuuma, täällä hupparia ei tarvitse koko päivänä riisua. Meren kuohu rauhoittaa. Väsymys asettuu harteille, ei tempoile enää pitkin kehoa.
Ystävä saapuu lapsineen myös. Lapset leikkivät keskenään. Harvoin kaipaavat meitä auttamaan missään. Välillä syödään. Puhun ystävän kanssa nuoruudesta, ajasta ennen lapsia.
Meri pauhuaa taustalla ja ilma on kostea ja helppo hengittää.

Saavutaan kotiin myöhään iltapäivällä.  Pysähdytään kotimatkalla viel kauppaan. Valmistaudun kitinään ja painajaismaiseen kaupparetkeen, mutta asiointi sujuu nopeasti ja ilman yhtäkään valitusta. Meri ja hiekka jalkojen alla on tehnyt ilmiesesti tehtävän myös lapsien olotilalle. Jaksan siivota ja järjestellä kotia. Puoliso tulee jo kuudelta kotiin.

Illalla jaksan katsoa jakson tvsarjaa, ja vain kerran melkein nukahdan. Otan yötä vasten vahvan särkylääkkeen ja toivon sen riittävän takaamaan edes muutaman tunnin syvän unen ilman kipua.

Tänä aamuna herään klo 5.15 kun Kuopus tulee herättämään. Tajuan nukkuneeni koko yön läpi siihen hetkeen. Suun haava ei säteile enää kipua, vain pientä jomotusta on havaittavaissa. Esikoinen tulee myös huoneeseen, nousen lasten kanssa ylös ja painan makuuhuoneen oven perässäni kiinni, jotta Puoliso saa nukkua vielä hetken rauhassa.
Aurinko on korkealla.
Oloni on ensimmäistä kertaa tämän viikon aikana siedettävä. Hymyilyttää jopa.

Tunti kerrallaan, hetki kerrallaan siirrymme taas tämän kuuman auringon aikaan.
Valmistaudumme viettämään pitkän kuuman kesän Kalifornian taivaan alla.
Elämän suurimpia viisauksia:
Kyllä se taas tästä.
Taas kerran.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »