Miksi lapsi harrastaa? Omaksi ilokseen vai vanhempien mieliksi?
Lasten harrastaminen tai harrastamattomuus puhututtaa säännöllisin väliajoin.
Lehdet ja keskustelupalstat täyttyvät depateista pitääkö lapsen harrastaa, kuinka paljon, minkä ikäisenä ja mitä hyötyä/haittaa siitä kaikesta on.
Me olemme meidän perheessä puhuneet useita kertoja lasten harrastamisesta. Olemme pohtineet oikeita harrastusmuotoja ja määriä. Olemme miettineet koska vaihtaa lajia ja koska jäädä katsomaan onko jokin harrastus oikeasti lapselle vastenmielinen vai onko kyseessä vain ohimenevä vaihe.
Taaksepäin katsottuna pidän jopa hieman hämmentävänä kuinka paljon me olemme Puolison kanssa keskustelleet harrastamisesta, onhan Esikoinenkin vasta seitsemän. Toisin sanoen aktiivisia harrastusvuosia ei tässä perheessä ole takana kovin montaa.
Harrastukset ovat aihe, joka minun kokemukseni mukaan aiheuttaa paineita ja tarpeen keskustella, lähinnä ympäristön takia.
Kirjoitin vuosi sitten aiheesta Piilaakson näkökulmasta. Siitä miten harrastustoiminta siellä määrittää lapsen tulevaisuuden.
Suomen mediassa on nyt käsitelty laajasti erään muodestelmaluistelujoukkeen valmentajan tapoja valmentaa nuoria ja lapsia.
Suomessa meillä on asiat suhteessa erittäin hyvin. Vaikka meillä koetaan edelleen eriarvoisuutta, vaikka täälläkin harrastustoiminta on mielestäni kallista ja tietyt harrastukset ovat rajattu selvästi vain hyvintoimeentulevien perheiden etuoikeudeksi, on meillä sikäli asiat edelleen hyvin, etteivät lastemme yliopistopaikat ole kiinni heidän urheilumenestyksestään.
Tämänkin takia ihmettelen sitä, että vanhemmat ovat valmiita laittamaan lapsensa henkisen väkivallan kohteeksi, sillä siksi minä koen sen jos valmentaja haukkuu lapsen suoritusta tai ulkonäköä.
Mieleeni nousee vain ja ainoastaan kysymys miksi? Mikä asia voi olla niin tärkeää, että se oikeuttaisi valmentajan haukkuvan lasta. Suomessa kyse ei ole lapsen tulevaisuudesta. Ja vaikka olisikin, kyseenalaistaisin menetelmän silti.
Meidän perheessä ei harrasteta mitään kilpailutasolla. Voi siis olla, että olen jonkun mielestä jäävi puhumaan aiheesta.
Puhun silti.
Olemme pohtineet nyt muuton yhteydessä paljon mitä harrastuksia me lähdemme lapsille etsimään, minkälaista toimintaa löytyy ja mihin meillä on varaa.
Minun mielipiteeni on edelleen se, että harrastuksen tulisi olla lapsen elämässä harrastus. Eli mukava, iloa tuottava lisä arkeen. Ei itseisarvo, ei elämän keskiö. Eikä missään nimessä asia, joka täyttää viikon jokaisen päivän. Tai edes puolet.
Mitä pienempi lapsi, sen vähemmän harrastuksia.
Ja jos lasta ei yhtään kiinnosta, kannattaa mielestäni myös tarkoin pohtia aikooko tosissaan pakottaa lapsensa johonkin?
Tutkimuksissa on todettu liikunnan ja harrastustoiminnan ehkäisevän nuorten syrjäytymistä.
Kuulen paljon argumentointia lasten pitkien harrastuspäivien puolustukseksi, joissa todetaan että onhan se nyt parempi, että lapsi harrastaa kuin että hän juopottelisi kylillä tai muuten vain hankkiutuisi väärään seuraan.
Asetelma on aika ongelmallinen.
Vaikka onkin todettu harrastusten ehkäisevän syrjäytymistä ja tukevan lapsen itsenäistymistä, kuuluvuuden tunnetta sekä tuottavan paljon iloa, joka vaikuttaa lapsen ja nuoren koulumenestykseen ja sitä kautta tasapainoiseen elämään, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsi joka ei harrasta olisi syrjäytynyt.
Tämä on asetelma, joka julkisessa keskustelussa usein unohdetaan.
Puhutaan erittäin paljon niistä harrastusten tuomista positiivisista vaikutuksista, puhutaan siitä mitä ne ehkäisevät ja miten ne ovat lapsille ja nuorille hyväksi.
Tämä on tärkeä keskustelu sen tähden, että tämän jälkimainingeissa usein keskustellaan myös siitä miten harrastustoiminta saataisiin kaikkien saavutettaville.
Edelleenkään siihen ei olla löydetty ratkaisua joka toimisi kitkatta.
Milloin on esteenä raha, milloin aika.
Lasten harrastukset kun sitouttavat vanhemmat Suomessakin hyvin vahvasti. Niin rahallisesti kuin ajallisestikkin.
Jos lapsi siis löytää harrastuksen josta hän todella pitää, jos hän nauttii siitä ja perhe löytää kokonaisuutena resursseja (aikaa ja rahaa) tukea lapsen harrastustoimintaa koen sen positiivisena ilmiönä. Silloin on onnistuttu.
Kuinka usein harrastustoiminta kuitenkin on pakkopullaa?
Asia joka täytyy suorittaa. Koska lapsen nyt vain täytyy harrastaa. Muuten hän syrjäytyy. Tai on outo. Tai joutuu vähintään huonoille teille ja juopottelee ja käyttää huumeita.
Kun keskusteluissa esittää asian näin yleensä vähintään yksi vanhemmista naurahtaa hieman levottomasti, ja mutisee jotain siihen suuntaan, että no kyllähän se vähän näin menee. Samaan hengenvetoon todetaan myös ettei lasta kyllä myöskään jaksaisi kotona viihdyttää joka ikinen ilta.
Mielestäni oikeastaan ainoa oikea tapa lähestyä harrastuskysymystä (silloin kun emme keskustele maakuntien välimatkaongelmista, tai harrastustoiminnan ongelmallisuudesta aika ja raharesurssien näkökulmasta) on kysyä miksi lapsi harrastaa?
Suomessa ei tarvitse harrastaa saavuttaakseen yliopistopaikan.
Suomessa ei tarvitse harrastaa voittaakseen palkintoja joilla varmistaisi tulevaisuutensa.
Miksi sinun lapsesi siis harrastaa?
Luulen, että jokainen perhe vastaa tähän kysymykseen omalla tavallaan. Meidän kaikkien perheet ovat erilaisia. Toista samanlaista ei ole. Siksi toista samankaltaista kaavaa ei ole siihen miten harrastustoiminta tulisi lapselle järjestää.
On lapsia joille 3 iltaa viikossa olevat 2 tunnin treenit ovat täysi ok. On lapsia jotka eivät halua harrastaa liikuntaa vaan mielummin harrastavat tiedettä, taidetta tai musiikkia. On lapsia jotka eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita ohjatusti harrasteryhmässä vaan mielummin haluavat lukea asioista kotona ja harjoitella taikatemppuja olohuoneessa.
Tämä kaikki on täysin ok.
Mielestäni tärkein ja painavin syy harrastuksen valintaan tai sen pois jättämiseen on lapsi.
Ja lapsen aidot tarpeet.
Meillä lapset käyvät tällä hetkellä kerran viikossa ohjatussa liikuntaharrastuksessa. Esikoinen parkourissa, Kuopus akrobatiassa. Jo pelkästään tämä yksi ohjattu harrastus vaatii meiltä vanhemmilta aika paljon niin rahallista kuin ajallistakin panostusta.
Vaikka Suomen hinnat ovat lukukaudelta saman suuruisia mitä me maksoimme Piilaaksossa kuukaudessa, ovat ne silti elintasoon nähden suuret. Me maksamme 400e lukukaudessa siitä ilosta, että viemme lapsemme kerran viikossa tunniksi ohjatun liikunnan pariin.
Minulta tämä yksi tuntii vaatii 3,5 tunnin panostusta.
Meidän lapset pitävät harrastuksistaan. Salista pukuhuoneeseen palaa aina kaksi hymyilevää pientä lasta, jotka mieluiten tulisivat jo seuraavana päivänä takaisin.
Esikonen harrastaisi mieluiten joka ilta. Kuopukselle yksi ohjatun tekemisen ilta on selvästi maksimi mihin hän 5 vuoden iässä pystyy.
Viikonloppuisin käymme yhdessä perheenä uimassa. Ehkä jossain vaiheessa jos resurssit riittävät voimme harkita uimakoulua. Tai taide/musiikkitunteja.
Ehkä.
Mitä ihmettä lapsemme sitten tekevät kaikkina muina iltoina, kysyi eräs ystäväni. Hänen lapsensa, saman ikäiset kuin meidän, harrastavat 5 iltana viikossa jotain.
Me vain olemme, sanon. Me emme tee oikeastaan mitään.
Käymme meren rannassa tai kallioilla. Istumme keittiön pöydän ääressä ja puhumme päivästä. Teemme palapelejä. Teemme ruokaa. Piirrämme. Lapset leikkivät naapurin lasten kanssa, vaihtavat pokemon kortteja.
Hengittävät.
Entä mitä sinä sitten vastaat jos joku kysyy mitä lapsesi harrastaa ja sinulla on tarjota vain yksi asia, eikä sekään oikeasti ole harrastus jos sitä ei tehdä tavoitteellisesti. Ystävä kysyy ja alkaa itsekin nauraa. Hän kuulee itsekin miten hassulta kuulostaa.
Hassulta, mutta samalla hän on nimenomaan koko harrastuskeskustelun ytimessä.
Tavoitteessa.
Nyt vellovan taitoluisteluvalmennuskeskustelun jälkimainingeissa haluaisinkin muistutta jokaista vanhempaa joka pohtii oman lapsen harrastamista pohtimaan tarkoin mitä harrastuksella tavoitellaan? Ja kuka tavoittelee? Vanhempi vai lapsi?
Loppuun haluan siteerata Kiira Korpea joka puhuu harrastamisen ilosta ja etenkin lasten kilpaurheilun tavoitteiden tarkastelusta. “– Jos lapsi tai nuori menee harjoituksiin innoissaan ja palaa kotiin iloisena, on onnistuttu.”
Tämä on lause, jonka minä haluan pitää mielessäni nyt, ja kaikkina tulevina vuosina kun me perheenä pohdimme mihin meidän perheemme resurssit riittävät. Etusjijalla tulee olla lapsen hyvinvointi, hänen lapsuutensa.
Ei aikuisten unelmat.
-Kuvat iltapäivästä kun lapsilla ei ollut harrastuksia. –
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
Aiheesta lisää täällä:
Lasten harrastaminen syö vanhemman voimavarat
Onko Pakko Harrastaa
