Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kun tulevaisuus on kiinni harrastuksesta- ajatuksia Piilaakson lasten liikuntaharrastuksista

02.02.2019

Hakiessani Esikoista tiistaina koulusta, en joutunutkaan hoputtamaan häntä kiireesti ottamaan tavaransa ja kertomaan päivän tarinat vasta autossa. Yleensä tiistait ovat olleet niitä hoputuspäiviä.
On ollut hoppu, että ehdittäisiin ruuhkan läpi telinevoimisteluharjoituksiin.
Esikoisen luokkatoverin äiti ihmetteli kun vielä kymmennen minuuttia koulun loppumisen jälkeen seisoin siinä luokan edessä ja juttelin hänen kanssaan. Kysyi eikö minulla ole jo kiire, vai onko lasten treenit peruttu?
Hänen aidosti hämmentynyt ilmeensä, kertoessani lopettaneeni lasten telinevoimistelun, sai minut nauramaan.
“Lopetit? Miksi? Lapsethan pärjäsivät siinä mainiosti!”
Totesin siihen, että lopetin koska lapset eivät oikein enää viihtyneet ja matkat olivat niin pitkät. Lisäsin vaihtaneen telinevoimistelun parkouriin, josta lapset tuntuvat pitävän todella paljon. “Parkour? Mutta se tuskin on laji jonka avulla saa stipendejä opiskeluihin?” Vastasin nauraen, että tuskin on.  Toinen äiti katsoi minua hetken ja oli juuri sanomaisillaan jotain kun iskin hänelle silmää ja sanoin ettemme me ole jäämässä tänne kovin moneksi vuodeksi ja näin ollen lastemme opiskelu ja näin ollen tulevaisuus ei ole kiinni urheilusta.
Ystävä-äiti naurahti ja totesi minun olevan oikeassa. Hän sanoi, että välillä sen vain unohtaa, että ei kaikilla ole se sama paine siellä takaraivossa kuin niin monella muulla täällä.

Tämä keskustelu kiteyttää niin monelta osin teeman nimeltään harrastaminen Piilaaksossa.
Varmasti mahdollisesti myös muualla päin Amerikkaa, mutta koska asumme täällä, kerron nyt siitä miten tämä asia näyttäytyy täällä.
Täällä lapset harrastavat, ja paljon, ja tosissaan.
Toki harrastuksia on muutakin kuin vain urheilu, mutta urheiluun se hyvin paljon painottuu.
Jonkin verran kuulee lasten käyvän shakkikerhoissa tai tekevän jotain mutta kuten kuvataiteita, ihan vain huvin vuoksi, mutta minun kokemukseni on, että valtaosa harrastaa jonkinlaista urheilua ja hyvin tavoitteellisesti.

Eikä siinä sinällään ole mitään vikaa. Jos lapsi nauttii urheilusta ja vanhemmilta liikenee aika ja raha sen ylläpitämiseen, ei siinä oikeasti ole mitään pahaa.
Ovat meidänkin lapsemmekin harrastaneet 2 vuotiaasta asti jotain jumppaa tai muuta liikkumista.
Pidän sitä hyvänä asiana, että lapselle tulee pienestä asti tottumus liikkumiseen ja sen harrastamiseen.
Se missä minun näkökulmistani täällä mennään vikaan on nimenomaan se kohta kun lapsen omia mielipiteitä lakataan kuuntelemasta, kun urheilusta, siitä asiasta minkä tulisi olla harrastus, tuleekin itseisarvo.

Kerran telinevoimisteluharjoituksissa paikalla oli äiti lapsensa kanssa, joka oli mukana ensimmäistä kertaa.
Lapset olivat tällöin vielä alle 5vuotiaita.
Äiti seisoi koko tunnin ajan hyvin levottoman näköisenä salin laidalla ja seurasi silmä kovana lapsensa liikkeitä kentällä.
Tunnin jälkeen hän kysyi valmentajalta miten lapsi oli pärjännyt. Valmentaja sanoi, kuten nyt yhden tunnin perusteella voi sanoa, lapsen pärjänneen oikein hyvin. Äiti ei tyytynyt vastaukseen vaan jäi tinkaamaan että eikö lapsen pitäisi nyt kuitenkin suoriutua trampoliiniosuudesta vähän paremmin, ja varpaatkaan eivät olleet joka hypyllä oikeassa asennossa. Neljä vuotiaalla lapsella.
Tuo kyseinen Äiti teki hyvin selväksi, että tytär on tarkoituksena saada kilpailemaan mahdollisimman nopeasti ja pohti ääneen saako lapsi tuosta ryhmästä tarpeeksi valmennusta tälle tavoitteelle.

Haluaisin sanoa, että kyseinen tapaus on ainoa laatuaan enkä ole joutunut mitään vastaavaa sittemmin kohtamaan.
Surullista kyllä, se ei ole totta.
Kahden vuoden aikana olen seurannut miten itkeviä lapsia pakotetaan harjoituksiin vaikka he eivät selkeästi halua.
Kesällä salilla pyöri kykyjenetsijöitä ja kilpailuryhmien valmentajia katsastamassa lasten kehitystä ja mahdollisuutta siirtyä 3-5kertaa viikossa harjoittelevien kilpailevien lasten ryhmiin.

Bisnes lasten urheiluharrastusten ympärillä isoa. Suurta se tuntuu olevan myös Suomessa ja muissa Euroopan maissa, mutta täällä tuo takaraivossa jäytävä ajatus siitä, että urheilustipendillä voidaan turvata opiskelu saa vanhemmat tosissaan puskemaan lapsiaan tilanteisiin jotka tuntuvat minun näkökulmastani absurdeilta.
Ja rahaa palaa valtavia määriä.

Jälleen voimme toki kysyä mikä siinä kaikessa sitten on niin väärin. Jos lapsi nauttii harrastuksesta, jos vanhemmilla on varaa niin kaikkihan on kunnossa.
Jos tämän lisäksi kyse on vielä tulevaisuuteen panostamisesta ja mahdollisesti opiskelustipendin saamisesta ja näin ollen vanhempien ei tarvitse maksaa kovia lukukausimaksuja niin eikö kaikki ole hyvin?
Lisäksi eivätkö urheiluharrastukset pidä lapset ja nuoret pois pahanteosta ja huonosta seurasta? Joten eikö siis kaikkien kannalta vain hyvä jos lapsi harrastaa liikuntaa, ja vielä mahdollisimman kovalla tasolla ja paljon.

Niin.
Luettelossani tuli jo aika monta Jos sanaa.
Aloitetaan niiden purkamisella.

Jos lapsi nauttii harrastuksesta. Silloin toki harrastusta on hyvä tukea ja mahdollisuuksien mukaan kannustaa lasta tulemaan siinä hyväksi.
Kuitenkin täällä näen vanhempien yhä useammin valitsevan lapsen harrastukset nimenomaan ajatuksella että tietyissä kouluissa on tietyt joukkueet joihin lapsi voi pyrkiä ja sitä kautta saada stipendin. Joukkuelajit kuten koripallo, jalkapallo ja amerikkalainen jalkapallo ovat suosittuja. Samoin voimistelu ja uinti.
Näitä tuetaan monessa koulussa ja joukkueita löytyy moneen lähtöön, joten kun lähdetään etsimään lapsen jatko-opiskelupaikkaa ja mahdollista stipendiä, on helpompaa löytää useampi taho joihin hakea kuin harvinaisemmalla harrastuksella.

Kilpailu näistä paikoista on kuitenkin valtava. Siksi harrastajan täytyy olla todella hyvä ja näyttöä taidoista ja motiivista pitää olla. Tämä taas johtaa siihen, että urheilua lähdetään harrastamaan ihan tosissaan jo hyvin, hyvin pienestä pitäen. 

Jälleen voimme pohtia rakenteellista vikaa siinä, että tällainen tilanne on ylipäätään päässyt syntymään. Se, että koulut maksavat niin paljon, että nuoren tulevaisuus on sen varassa saako hän stipendin, jonka turvin voi opiskella itselleen ammatin jolla voi joskus tulevaisuudessa tienata, onhan siinä jotain käsittämättömän väärin jos asiaa tarkastellaan tasa-arvon näkökulmasta. 

Vielä vääremmäksi sen tekee sen, että oikeasti köyhien on hyvin vaikea kyetä kilpailemaan tässäkään asiassa esimerkiksi keskiluokan kanssa. Lukukausimaksut ovat toki keskiluokallekin todella suuri pala purtavaksi. Moni aloittaa lapsen koulutukseen säästämisen lapsen syntyesssä. On kuitenkin paljon perheitä joilla ei ole mistä säästää. Näillä perheillä ei ole myöskään varaa maksaa lasten harrastuskuluja. 

Täällä Piilaaksossa ne ovat huimat, samoin kuin kaikki täällä. Mutta eivät ne ilmaisia ole muuallakaan Amerikassa, tai ylipäätään maailmassa.
Suomessa on raportoitu, että moni lapsi ei kykene harrastamaan koska harrastuksen kulut ovat niin suuret. Tämä on väärin. Vielä enemmän se on väärin jos sen seurauksena menettää sen pienenkin mahdollisuuden saada korkeakouluun stipendi, jonka turvin voisi mahdollisesti opiskella itselleen ammatin jolla päästä nousemaan yhteiskuntaluokassa ylöspäin.

Täällä näkee paljon lapsia, joista ei välttämättä voi sanoa heidän suoranaisesti nauttivan harrastuksestaan, mutta myös he ymmärtävät että on vain pakko.
Millekkään muulle ei välttämättä jää aikaa, koska illat ja viikonloput täyttyvät treeneistä ja kilpailuista.
Korostan edelleen: niin kauan kuin se on kaikkille osapuolille aivan varmasti ok, en sano mitään.
Yhteiskuntarakenteellisesti ja tasa-arvon puitteissa tilanne on kuitenkin väärin.

Mitä tulee taas aina hoettuun väittämään, että urheiluharrastukset pitävät nuoret pois pahoilta teiltä ja huonosta seurasta. No, tämä toki varmaan pitää paikkansa tiettyyn pisteeseen asti. Toki jos vaihtoehtona on se, että nuori roikkuisi kadulla, hänellä ei olisi kunnon kotia mihin mennä ja muutenkin hänen elämästään puuttuisi välittäviä aikuisia olen sitä mieltä, että urheilu ja sen mukana tuomat aikuiset ja rutiinit voivat pelastaa hänet syrjäytymiseltä ja niin kutsutulta huonoille teiltä joutumiselta. Urheiluharrastus ei kuitenkaan ole mikään maaginen tapa jolla nuori saadaan olemasta teini-ikäinen kapinallinen. Kiltit lapset ja nuoret ovat kilttejä myös harrastuspiireissä, he ovat tunnollisia, keskittyneitä ja noudattava ohjeita. Levottomat nuoret ovat levottomia myös harrastuspiireissä. He vastustavat, ovat kuumaverisiä, uhmaavat valmentajia ja hankkiutuvat ongelmiin. Ei se katso sitä käykö lapsi/nuori 5 kertaa viikossa seuran harjoituksissa vai ei. Nuuskaa käyttävät myös urheilevat nuoret, seksiä harrastetaan, kiusaamista harrastetaan ja pahoja asioita tapahtuu seurojen sisälläkin. 

Siihen, että lapsesta kasvaa täysipainoinen nuori ja aikuinen, tarvitaan paljon muutakin kuin harrastus joka vie kaiken ajan.
Näistä näkökulmista johtuen minun on kieltämättä välillä vaikea suhtautua täkäläiseen lasten ja nuorten urheiluhulluuteen täysin neutraalisti.

Tulen itsekin urheilevasta perheestä, kyllä meilläkin harrastettiin, jalkapalloa, yleisurheilua, balettia, painia, telinevoimistelua, tanssia ja vaikka sun mitä.
Vanhemmat veivät ja hakivat minkä pystyivät, loput kuljettiin bussilla.
Varmaan osa meistä haaveili jossain vaiheessa urheilun voivan olla myös ammatti. Kenellekkään se ei siksi tullut. Silti meistä kukaan ei jäänyt ilman opiskelupaikkaa tai ammattia sen tähden.

Ja vien minä meidänkin lapsiamme harrastuksiin. Yritän mahdollisuuksien mukana pitää kiinni siitä, että he saisivat pitää kiinni vähintään yhdestä urheiluharrastuksesta niin kauan kuin me olemme heidän elättäjiään.
Mutta yritän myös kuunnella lasta, tunnustella haluaako hän sitä, kysyä tuntuuko harrastus oikeasti vielä kivalta. Sillä kivaa sen nimenomaan tulisi olla. Harrastuksen tulisi olla se jokin ylimääräinen asia kaiken elämän pakollisen tekemisen rinnalla. Liikkumisen iloa, tekemisen riemua.

Harrastukset ja lasten pärjääminen saavat täällä vääristyneitä mittasuhteita kun niihin liittyy liikaa toiveita ja tavoitteita tulevaisuudesta.
Lapsuus tuntuu jäävän kesken kun jo neljävuotiaan pitää muistaa, että telinevoimisteluharjoituksissa ei ole sallittua alisuorittaa koska kyseessä on sinun tulevaisuutesi 15 vuoden kuluttua.
Vanhemmat haluavat lapsilleen parasta, mutta jossain sen kaiken keskellä unohtuu, että lapsen tulisi saada olla lapsi.

Muistatteko te miltä tuntui kun aloitti lukion ensimmäisen luokan ja ensimmäisen viikon aikana jo puhuttiin siitä miten koko lukio tähtää siihen kolmen vuoden päästä olevaan h-hetkeen: kirjoituksiin.
Muistan itse miten koin että koko lukioaikani hoettiin vain sitä kuinka tärkeää on oppia jotta pärjää kirjoituksissa.
Muistan sen paineen ja sen taakan jonka ajatus nosti harteilleni. Monesta aineesta unohtui oppimisen ilo, koska asioita oli tärkeää tietää vain kirjoituksia varten.
Loppujen lopuksi kukaan ei ole koskaan kysynyt ylioppilastutkintopapereideni perään.
En voi olla miettimättä miltä näistä lapsista tuntuu kun heidän harrastuksiinsa liitetään tuo vuosien päässä siintävä tavoite. Tavoite, joka yrityksestä huolimatta voi jäädä vain unelmaksi.

Meidän lapsemme käyvät täällä tällä hetkellä kerran viikossa parkouraamassa. Se maksaa n. 90 dollaria per lapsi, per kuukausi.
Telinevoimistelu maksoi saman verran, joten sen lopettaminen ja parkouriin vaihtaminen ei tullut mitenkään halvemmaksi.
Parkouria voisi harrastaa toki useamman kerran viikossa, lapsetkin pitäisivät siitä, mutta se maksaisi tietenkin lisää. Ja siihen meillä taas ei ole varaa. Eikä oikein aikaakaan.
Suomessa meillä oli varaa ja aikaakin ylläpitää lapsilla useampaa harrastusta. Mutta täällä, jossa sillä mahdollisesti (jos tänne jäisi) olisikin merkitystä ei siihen riittäisi kuitenkaan resursseja.
Meillä on toki useampi iltapäivä kun lapsilla ei ole koulun jälkeen ohjelmaa, mutta juuri sellaisena minä haluaisinkin ne pitää. Vapaina. Ilman ohjelmaa. Että voidaan jäädä puistoon koulukavereiden kanssa, tai mennä retkelle metsään tai ajaa katsomaan auringonlaskua merenrantaan, tai sitten vain mennä kotiin ja rakentaa legoilla tai piirtää koko iltapäivän.

Ei lapsi tarvitse ohjattua ohjelmaa monena iltapäivänä viikossa.
Toki jos meillä olisi varaa, saattaisin laittaa lapset myös uimakouluun. Minusta olisi ollut myös ihanaa laittaa heidät laskettelukouluun kun olimme vuorilla jouluna. On monia asioita joita minusta olisi ihanaa tarjota lapsille. Olen varma, että he rakastaisivat myös monia muita urheilulajeja, mutta kun kaikki harrastukset ovat lähtevät hinnaltaan vähintään 80 dollarista / kuukausi, ei meillä yksinkertaisesti ole rahaa kustantaa lapsille kaikkea mistä he ehkä pitäisivät ja missä he ehkä olisivat hyviä. Mutta kun ei ole varaa niin ei ole varaa.

Ja arvatkaa mitä, eivät nuo lapset nyt näytä siltä että he kärsisivät siitä.
Päinvastoin.
Nyt kun telinevoimisteluharjoitukset siirtyivät pois tiistai-illasta (Kuopus käy parkourissa torstaiaamuisin ja Esikoinen lauantai-aamuisin) ovat lapset olleet erityisen onnellisia tuosta yhdstä lisäiltapäivästä kun ei ole mitään ohjelmaa eikä kiirettä koulun jälkeen.

Harrastukset ovat ihana asia, eivätkä toki kaikki lasten harrastukset täälläkään ole vain urheilua. Monen tuttavani lapset käyvät myös erilaisilla musiikkitunneilla (piano, kitara, laulu, kuoro jne)  mutta olen itse yhä useammin pohtinut että lapsillekin tulisi esitellä enemmän harrastuksia jotka eivät välttämättä ole niin tavoitteellisia ja puhtaasti liikuntapainoitteisia. 

Mitä vikaa on kuvataiteissa tai jossain jota voi tehdä ihan kotona, ilman aikataulua ja kilpailua. Ilman suuria tavoitteita joita kohtaa ponnistellaan.
Puoliso on tutustuttanut lapsemme oman harrastuksen pariin: he maalaavat yhdessä pieniä figuureita ja pelaavat niillä. Harrastus ei ole sidottu mihinkään aikatauluun, sitä voi tehdä kotona silloin kun on aikaa ja sellainen mielentila että sitä jaksaa tehdä. Mutta harrastus se on.
Aikuisille on sallitumpaa mainita harrastukseksi puutarhanhoito tai lautapelien pelaaminen, moni aikuinen kertoo harrastavansa käsitöitä tai lukemista.
On hassua, etteivät tuon kaltaiset harrastukset lapsille tunnu olevan hyväksyttäviä tekemisiä.

Kuten sanoin, täällä, tässä oudossa, rakenteellisesti rikkinäisessä yhteiskunnassa ymmärrän vielä jollain tasolla miksi näin on, mutta se onko se oikein, se on eri asia.
Ja ei, en minä oikein voi julistaa myöskään, että lasten tulisi olla lapsia, ja harrastukset ovat aivan turhia.
En vaikka tavallaan näen myös mistä tuo mielipide kumpuaa.
Olen samaa mieltä siitä, että lasten tulee olla lapsia. Olen myös sitä mieltä että lasta tulee kuunnella ja että harrastus on aina vain harrastus. Monen muun asian tulisi tulla ensin lapsen elämässä.

Teoreettisella tasolla ymmärrän toki ihmisten tarpeen saada lapsi pärjäämään, saada lapselle urheilustipendi ja sitä kautta saada hänet mahdollisesti hyvään kouluun ja kohti parempaa tulevaisuutta.
Tapa jolla siihen pyritään ei ole mielestäni täällä kuitenkaan oikein. Rakenteellisesti tämä on kaikinpuolin todella vääristynyttä ja epäoikeudenmukaista. Kyse ei siis ole vain yksilön valinnasta täällä, ei todellakaan. Kyse on yhteiskunnallisesta vinoutumasta. Siitä, että tässäkin asiassa systeemi on rikki.
Mutta niin on tässä maassa moni asia.
Olen sitä mieltä, että kaikille lapsille tulisi turvata mahdollisuus harrastuksiin. Niin täällä kuin Suomessakin. Se on aika suuri tavoite.
Mutta se onkin idealistinen mielipide. Mutta harrastus tarkoittaakin minun mielestäni mitä tahansa mielekästä puuhaa, ilman että siihen välttämättä liittyy mitään tavoittteellista kohdetta jota kohti pyritään.

Eikä kenenkään tulevaisuus saisi olla kiinni siitä onko perheellä varaa maksaa lapsen harrrastusmaksut.
Tämäkin on yksi asia, joka kannattaa pitää mielessä kun ruoskimme Suomen verotusta, sen systeemiä ja haikailemme, etttä maailman pitäisi olla enemmän Amerikan kaltainen.
Ei sen pitäisi.
Tässä maassa on paljon hyvää, mutta tasa-arvoinen tai oikeudenmukainen se ei ole.
Eikä tämä ole maailma jossa lapsen olisi helppo tai edes kovin hyvä aina kasvaa aikuiseksi.

Tämä on yksi niistä asioista, joiden tähden minä olen kiitollinen, että me olemme tehneet päätöksen olla jäämättä tänne muutamaa vuotta pidemmäksi aikaa.
Lastemme tähden.
Heidän tulevaisuutensa tähden.


*Kuvissa lapsemme lempipuuhansa parissa. Luonnossa, leikkimässä vedessä ja valokuvaamassa. Mielestäni luonnossa liikkuminen ja valokuvaaminenkin ovat harrastuksia, mutta täällä niitä ei oikein noteerata oikeiksi harrastuksiksi, eiväthän ne johda lopulta mihinkään selkeään tavoitteeseen. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »