Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Jokaiselle omannäköinen pala elämän palapelissä

17.01.2021

Istumme keittiön pöydän ääressä, Esikoinen, Puoliso ja minä, ja teemme yhdessä 1000 palan palapeliä. Kuopus istuu olohuoneen sohvalla ja kuuntelee musiikkia kuulokkeilla. Kaikilla on vielä ulkoilusta punaiset posket ja tunnelma on harvinaisen rauhallinen.

Etsimme keskittyneesti palasia ja pohdimme mikä kuuluisi mihinkin. Kuva koostuu Pariisin nähtävyyksistä, sen on sellainen humoristinen.

“Tässä kuvassa on aika hassusti taas aina vain kaikilla pitkähiuksisilla mekot ja lyhythiuksisilla housut. Ja nämä on varmaan kaikki miehiä tai naisia” , Esikoinen toteaa tutkittuuaan kuvaa tarkasti hetken aikaa. Kumarrun lapsen kanssa tutkimaan kuvaa ja myönnän hänen olevan oikeassa. “Maailma on aika alkeellisella tasolla tällaisissa asioissa” , mutisen lapselle.
“Niin, se puheterapeuttikin koitti sanoa, että tytön vastakohta on poika, muistatko?” Esikoinen kysyy minulta hieman huvittunut ilme kasvoillaan. Nyökkään hymyille, muistanhan minä.


Kun itse on oppinut viimeisten vuosien aikana katsomaan maailmaa hyvin erilaisesta perspektiivistä kuin siitä, että meillä olisi täällä vain kaksi laatikkoa johon kaikkien ihmisten tulisi mahtua, on hämmentävää nähdä kuinka iloisesti sukupuolten moninaisuus ohitetaan aivan kaikessa.

Tuntuu siltä, että sen sijaan, että asiasta keskusteltaisiin kouluissa, päiväkodeissa ja kotona, ihmiset ovat vain valinneet vaikenemisen. Ajatuksena taustalla lienee, että hyväksytään kyllä erilaiset ihmiset, mutta ei nyt tehdä tästä numeroa, eli ollaan mielummin hiljaa. Salaa toivotaan ehkä siellä omassa mielessä vielä, että aihe ei ainakaan koskisi omia lapsia, että kai ne nyt mahtuvat perinteiseen cis-rooliin, ettei vaan tarvitse ruveta pohtimaan miksi heitä sitten kutsuisi.

Olen ehkä julma jos sanon näin, mutta vaikeneminen on mielestäni oikeastaan lähes yhtä pelkurimaista ja tehotonta kuin sukupuolten moninaisuuden kieltäminen. Se, että ohitetaan kasvatuksellisesti täysin se, että me emme kaikki olekaan tyttöjä tai poikia, on mielestäni väärin erityisesti lapsia kohtaan.

Kun sitten jossain keskusteluissa halutaan nostaa esiin sukupuolisensitiivistä otetta kasvatukseen tai mahdollisesti jopa sanoa, että kyllä vaikkapa muun-sukupuolisista lapsista tulisi puhua aivan yhtä avoimesti ja tuoda heitä esiin kirjallisuudessa ja koulujen opetusmateriaaleissa, kuin niitä perinteisiä tyttö- ja poikaroolejakin, niin joko keskustelun aloittaja saa siitä mahdottomasti kuraa niskaansa, tai vaihtoehtoisesti paikalle tuodaan asiantuntijan roolissa Jari Sinkkonen, joka tyrmää sukupuolten moninaisuuden esiintuomisen kasvatuksessa täysin. 

Ymmärrän siis, että jos aihe ei suoranaisesti kosketa omaa elämää on siitä helpompi olla hiljaa ja kysyttäessä vain vastata hyväksyvänsä toki kaikki ihmiset.

Tässä on vain se pieni ongelma, että vaikenemalla me jätämme ne “muut”  ja cis normista poikkeavat hyvin yksin. Sälytämme heidän vastuulle olla rohkeita ja tuoda omaa asiaansa esiin. Ajattelemme jonkun muun joskus jossain kyllä opettavan meidänkin lapsille, että sukupuolia voikin olla muuta kuin pippeli ja pimppi jaotteisesti. Asetamme täten sekä omat lapsemme, että varsinkin nuo vähemmistöön kuuluvat lapset tilanteeseen, johon tuskin kukaan oikeasti haluaisi koskaan joutua.

Itse en haluaisi lastemme koskaan määrittelevän ketään sukupuolen kautta. Olemme kasvattaneet heidät tietämään, että sukupuoli ei rajoitu ukoisiin sukupuolielimiin. Olemme myös kasvattaneet heidät näkemään, ettei ketään voi kutsua naiseski tai mieheksi vain sen perusteella mitä me ulkoisesti näemme. Sukupuolella ei ole väliä. Senkin me olemme opettaneet heille. Ja ei, me emme ole kieltänee heitä olemasta sitä sukupuolta, jonka he kokevat omakseen, me emme myöskään kiellä ketään kutsumasta lastaan pojaksi tai tytöksi, jos he varmuudella kerta tietävät asian olevan näin.

Ainoa missä katson kriittisesti ovat ne hetket kun vanhemmat tulevat täydellä varmuudella selitämään heidän lapsens olevan tyttö. Ja samaan hengenvetoon he kertovat tietäneensä sen jo heti synnytyslaitoksella ja siksi on täysin oikeutettua että lapselle on pienestä pitäen ostettu röyhelöä ja mekkoa. Lapsi tykkää niistä, eli sekin on varmistanut että hän on tyttö. Kyllä varmaan sanoisi jos olis poika, että ei tykkää pinkistä mekosta. Siksi siis tiedän että hän on tyttö.
Toivon jokaisen lukijan jo tässä vaiheessa itsekin huomaavan asian absurdiuden. Itselläni on tapana tässä vaiheessa vain nyökätä ja olla sanomatta mitään. Olen läksyni oppinut, mitään mitä minä silloin sanoisin, ei paranna tilannetta. Koitan uskotella itselleni, ettei asia kuulu minulle. 

Kuitenkin se mielestäni kuuluu vähän myös minulle. Koska oikeastaan se kuuluisi meille kaikille. Sukupuolten moninasduuden opettaminen jälkipolville siis.
Se kuuluisi meille vanhemmille, se kuuluisi varhaiskasvatuksen opettajille, peruskoulun opettajille, urheiluseurojen valmentajille, medialle, kirjallisuudelle, kulttuurille. Aivan kaikille.

Meidän tulisi antaa kuvastoa, opetusta ja kulttuuria, jossa tuomme esiin ihmisten erilaisuuden. Erilaisia sukpuolia, erilaisia etnisiä taustoja, erilaisia perheitä. Näitä meidän kuuluisi nähdä ja näistä meidän tulisi kuulla tasavertaisesti pienestä asti.

“Miksi ihmiset ei oikein ymmärrä sitä, että on muitakin kun vain tyttöjä ja poikia? Tai miksi ne ei tiedä sitä?” Esikoinen kysyy sovittaessaan samalla sinistä taivaspalaa palapelin reunaan.
Kohautan olkapäitäni. Hetken hiljaisuuden jälkeen sanon, että aiheesta on oikeasti alettu puhumaan länsimaissa vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ennen sitä siitä ei ehkä tiedetty niin paljon, tai ei osattu suhtautua. Nyt tämä länsimainen maailma on vähän valmiimpi ottamaan sen tiedon vastaan. Lapsi nyökkää. Ei ehkä ihan ymmärrä, mutta yrittää kuitenkin.

Tuota yrittämistä minä haluaisin nähdä muidenkin ihmisten silmissä. Jos kohta kahdeksanvuotias lapsi osaa yrittää ymmärtää sen, etteivät kaikki tiedä näistä asioista tai että nämä voivata olla joillekin vaikeita, tulisi aikuisten ihmisten myös mielestäni osata edes yrittää hyväksyä, että se maailma johon he mahdollisesti kasvoivat, ei olekaan aivan aukoton totuus.

“Aika kurjaa jos ei ole tyttö eikä poika, mutta koskaan ei missään ole kuvaa omanlaisesta ihmisestä”, lapsi toteaa lakonisesti. Kommentti on uppoaa syvälle rintalastanii tietämille ja vääntää sydämeni sykkyrälle kivusta. Niin oikeassa hän on, tuo pieni iso lapsi. Niin kivuliaan oikeassa. 

Elämä on oppimista ja oivaltamista. Ei se lopu maagisesti kun aikuistumme. Voisimme nähdä tämän sukupuolten moninaisuudesta oppimisenkin samalla tavalla. Antaa heidän puhua ja olla olemassa ja näkyviä, joita tämä koskettaa. Oppia heiltä ja opettaa nämä opit omille lapsillemme. Antaa täten kaikille lapsille tilaa kasvaa ja tulla omaksi itsekseen. Maailma ei ole valmis, mutta pala palalta me voimme tehdä siitä hieman kokonaisemman. Koska jokaisella lapsella olisi oikeus löytää itsensä myös palapelin kuvasta.

Joten annan ehkä yhden neuvon teille kanssavanhemmile: puhukaa lastenne kanssa. Keskustelkaa ja ihmetelkää maailmaa. Teidän lapsenne saattaa opettaa teille enemmän kuin kukaan aikuinen koskaan pystyy.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »