Hyppää sisältöön

Hetki kukkuloilla

Julkaistu
Hetki kukkuloilla

Linnut laulavat puissa ja pensaissa, kuunsirppi paistaa vielä tummansinisellä taivaalla ja horisontissa aurinko valmistautuu nousemaan.
Lähden hölkkäämään tuttua reittiä, karistan unen harteiltani jokaisella askeleella samaan aikaan kun päivä valkenee ja maa laakean taivaan alla herää taas uuteen maanantaihin.

Vuodessa ei mikään tunnu muuttuneen, silti varmasti niin paljon on muuttunut. Rakenteilla olevat talot ovat valmistuneet, niihin on muuttanut perheitä, uusia työmaita ilmestynyt teiden varsille. Samat ihmiset juoksevat omia aamulenkkejään, samat ihmiset ovat hakemassa aamun lehteä pihojensa patioilta aamutakeissaan kuin vuosi sitten. Kaikki vaikuttaa ulospäin niin tasaisen, turvallisen samanlaiselta, silti minä en voi tietää mitä heidän elämässään on tapahtunut. Onko joku eronnut, joku löytänyt kumppanin, jonkun lapsi tai puoliso kuollut, joku saanut unelmiensa työpaikan, toinen potkut. En voi tietää onko heillä takana kriisivuosi avioliitossa vai elämänsä paras vuosi. En tiedä onko se rouva, joka sinisessä aamutakissa ja harmaissa tohveleissa hakee aamulehden rosmariinipensaiden ympäröivältä patiolta, saanut viimeisen vuoden aikana ensimmäiset harmaat hiuksensa. En voi tietää onko se mies, joka seisoo aina kastelemassa nurmikkoaan letkulla kello 07.10 omalla etupihallaan, saanut otsaryppyihin yhden lisää viimeisen vuoden aikana.

Sillä tässä minäkin juoksen, samaa reittiä kuin ennen lähtöämme, kuin mitään välitilavuotta ei olisi ollutkaan. Silti niin paljon on tapahtunut, niin paljon muuttunut.

Käyn suihkussa ja katselen itseäni vessan peilistä. Vastaan katsoo vihreä-ruskeasilmäinen nainen. Vuoden aikana on kerääntynyt hieman ahdistuspainoa, se ei saa minua kokemaan itseäni erityisen viehättäväksi, mutta itseni, lasteni ja ehkä maailman tähden, yritän olla välittämättä siitä. Yritän uskoa, että ne kilot lähtevät kun elämä palaa uomiinsa, eikä minun tarvitse enää hakea lohtua suklaasta kuten vuoden ajan tein.

Puen vaattet päälle ja katselen vielä nukkuvia lapsia ja Puolisoa.
Talo alkaa hiljakseen olla järjestyksessä, vietin sunnuntaina lähes neljä tuntia lastenhuonetta järjestellen. Pikkuautot omaan koriin, palikat toiseen, legot yhteen laatikkoon ja pehmolelut toiseen. Lopulta huone näytti taas siltä että siellä pystyy leikkimään. Olemaan. Elämään.

Keitän keittiössä teetä ja mietin mikä nyt on eritavalla kuin sillon kaksi vuotta sitten kun saavuimme tähän maahan ensimmäistä kertaa?
Kaikki.
Tavallaan.

Nyt meillä on täällä elämä, jota jatkaa.
Jollain hämmästyttävällä tavalla me onnistuimme sen reilun vuoden aikana jonka täällä vietimme luomaan itsellemme tänne oman maailman, oman kuplamme. Onnistuimme löytämään ihmisiä, joiden ystävyys merkitsee meille paljon ja joille mekin merkitsemme jotain.

Heti ensimmäisenä viikonloppuna me saimme kutsut lasten synttäreille ja ystävien pitämään tervetuliaisjuhlaan. Solahdamme tähän maailmaan nyt niin kovin paljon helpommin kuin silloin kun meillä ei ollut täällä vielä mitään koloa johon solahtaa.
Se tästä paluusta on tehnyt helpompaa, että on ollut ihmisiä, ystäviä, sen lisäksi että täällä on ollut koti johon palata, aurinko jolle hymyillä.

Kyllä minä silti löydän itseni hetkittäin miettimästä “Mitä nyt? mitä me täällä oikein teemme? miten minun työelämäni taas käy? täällä minä en ole taaskaan muuta kuin kotiäiti”.  Kun kuuntelen ihmisten kohkaamista lastensa kouluista koen lähinnä ahdistusta siitä, että joudun laittamaan Esikoisen syksyllä osaksi sitä järjestelmää. Mutta samalla se ahdistus on pienempää kuin ennen. Se huoli omasta asemastani, omasta elämästäni on pienempi.

Minä löydän taas paikkani, tapani tehdä töitä täälläkin. Minä kykenen siihen, kykenin viimeksikin. Vaikka nyt puuttuu se jo tutuksi ja miellyttäväksi käynyt  kerhon suoma säännöllinen työskentelyaika joka minulla Suomessa oli. Nyt puuttuu se mahdollisuus tehdä sitä opetus ja koulutustyötä, jota mitä minä rakastan, en minä silti toimettomaksi jää.  En jäänyt viimeksikään. Osaan ehkä antaa aikaa itselleni, asioille tapahtua. Kaikki löytää kyllä taas paikkansa.

Puoliso suutelee lähtiessään, ei oikein ehdi sanoa mitään, on jo kiire. Katson hänen sinisiin silmiinsä ja mietin miltä paluu hänestä on tuntunut. Viikonloppu soljui sormiemme läpi ilman että oikeasti ehdimme pysähtyä. Kosketukset, lyhyet katseet, käsi lanteella nukahtaessa, mutta ei sanoja.
Niidenkin aika tulee. Kun kaikki on asettuntut uomiinsa, voidaan puhua ääneen miltä tämä tällä kertaa tuntui.

Ajoittain sanojen merkitys pienenee ja katoaa, tärkeintä on että katse, läheisyys ja käsinkosketeltava kiintymys ei katoa.

Juon vielä yhden kupin teetä samalla kun lapset pukevat ulkona keittiön oven edessä auringonpaisteessa. Talo on viileämpi kuin ulkoilma, kevät tulee tänne rytisten. Tänään on vielä 22 astetta, loppuviikon sataa. Sekään ei haittaa. Kunhan ei enää tule lunta. Välivuonna Suomessa saimme kokea lunta moneksi vuodeksi varastoon.

Lapset poseeraavat aurinkolaseissaan ja hatuissaan. Pienet mafiosolapseni,nauran.
Naapuri tulee portista sisään ja tuo muutaman sitruunan meille. Kiitän ja hymyilen. Hän jää hetkeksi siihen keittiönovelle juttelemaan, kertomaan miten kaipasi meitä kuluneen vuoden aikana, meidän lastemme ääniä ja perheemme tapaa nauraa viikonloppuiltaisin.

Ajamme autolla kohti kukkuloita. Kohti ystävä-äidin kotia. Tämäkin on tehnyt paluusta helpon. On paikkoja jonne mennä, ystäviä itselle ja lapsille. Moottoritie on tyhjä siihen suuntaan johon me ajamme, vastaantulijoiden kaistat ovat täynnä ja matelevat. Niin se aina menee. Etelään on aamuisin helppo ajaa, Pohjoiseen iltapäivällä.

Kukkuloita, niitä minä olen kaivannut. Ne tuovat mieleen menehtyneen Ystävän. Kaksi vuotta sitten hän oli täällä, puhuimme paljon kukkuloista ja sumusta. Suru silittää sisintäni, ei kuitenkaan puserra sydäntä tällä kertaa. Lopulta se livahtaa ikkunanraosta ulos, lentää varmaan kukkuloille odottamaan sitä hetkeä kun minä joskus kävelen tuttuja polkuja pitkin joita kävelimme Ystävän kanssa. Silloin se ehkä laskeutuu taas olkapäälle kuiskaamaan muistoja.

Kävelemme Ystävän kanssa kohti pientä kukkulaa. Sen huipulla kasvaa suuria puita. Yhden puun oksassa on joskus ollut keinu, nyt siinä roikkuu pelkkä köysi. Toisen puun rungon ympärillä on neulottuja graffitteja. Laakso avautuu allamme, punatiiliset katot ja vaaleaksi rapatut talot. Niin tuttua, samaan aikaan niin vierasta. En tiedä koenko koskaan täysin kuuluvani tänne, voiko minusta koskaan tulla osa tätä kaikkea.

Toisaalta, en myöskään tiedä voiko minusta koskaan tulla osa mitään tiettyä maata.
Se on kai tämän minun elämäni nurjapuoli. Tämän kulkurielämän, tämän kahden kulttuurin välissä lapsuuteni kasvaneena ja aikuisuuteni eri maissa vaeltaaneena. Tämä kykenemättömyyteni ja haluttomuuteni sitoutua mihinkään maahan, haluni vain sitoutua ihmisiin ei paikkoihin, nälkäni uusien paikkojen kokekmiseen.
Mutta antaa ajan ja elämän näyttää, ehkä minäkin löydän vielä sen kodin johon koen kuuluvani, sen maan ja kulttuurin jonka omakseni kykenen tunnustamaan.

Varaan lapsille telinevoimistelutunnit tiistaille. Samaan paikkaan kuin missä he kävivät ennen. En tiedä miten helposti lapset suostuvat jäämään yksin tunnille, nyt heti vuoden tauon jälkeen, valmentajatki ovat vaihtuneet, mutta päätän silti yrittää. Katsotaan miten sujuu. Kai se lopulta lähtee sujumaan. Rutiinien rakentaminen, se on minun tämänhetkinen tavoitteeni. Löytää se tapa elää viikkoja ja päiviä. Löytää keskitie rutiinin ja vapauden välillä.

Kukkulan laella tuulee.
Huipulla tuulee aina. Nuorena yksi poikaystäväni jätti minut saatesanoilla “Sitten joskus kun sä oot siellä huipulla, missä tuulee niin että sun hiukset menee sekaisin ja sun ruskeat silmät menee viiruiksi, muista mua. Muista, että meillä oli hyviäkin hetkiä.” Muistan hänet aina kun seison kukkulan laella jossa tuulee. Muistan meidän hyvät hetket. En niitä vaikeita, jotka johtivat lopulta eroon.
Hymyilen tuuleen.

Ystävä kävelee lasten kanssa edeltä. Ihminen, jonka seurassa on helppo olla. Ystävä. On hyvä huomata että heitä on, että maailma on pienempi heidän kanssaan.
Lapset säntäävät ruohikkoon, siellä kasvaa villiintyeitä rypsejä, keltaisena loistavia kukkasia, peurat ovat tallonteet pieniä polkuja ruohon sekaan. Teen kaikille lapsille seppeleet, tuuli heiluttaa ruohikkoa ja lapset nauravat. Pieni onnennyanssi valtaa rintakehäni, lämmittää ja kutittelee sisustani. Siristän silmiäni kohti aurinkoa, katselen valkoisia pilviä kukkuloiden yllä.

Yritän ajatella jotain kuolematonta, jotain mikä saisi minut muistamaan tämän hetken ikuisesti, mutta sen verran jetlag vielä riepoo ajatuksiani etten saa mitään mieleeni. En muuta kuin tyhjyyttä, mutta hämmentävän hyvää tyhjyyttä. Ei sellaista kolottavaa yksinäisyyttä kuin silloin kun tulimme ensimmäistä kertaa, en samaa ahdistusta, jota tunsin koko viime vuoden.

Ehkä minä kasvoin tällaiseksi sen vuoden aikana, ehkä se aika sai minut ymmärtämään hetken tärkeyden. Näkemään arvokkaana nämä ohikiitävät minuutit kun maailma minun kuplassani pysähtyy, taivas on sininen, haukka liitää sen kantta pitkin, aurinko lämmittää selkää, Puolison suudelma muistutta itseään parransängen hankaumana poskessa, ystävä katsoo kohti, lapset nauravat ja sen hetken minä kuulun siihen, Kalifornian laakean taivaan alle, kuuman auringon silitettäväksi, minulla on ainakin siinä hetkessä paikka, kolo johon solahtaa, olla osa jotain.

Haluan uskoa niin, haluan pitää kiinni siitä hetkestä, siitä uskosta että kaikki, aivan kaikki järjestyy.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com