Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Eroja Piilaakson ja Itä-Helsingin välillä

12.05.2020

Tiedän, ettei maita, niiden oloja, tapoja ja kulttuureita tule sellaisenaan koskaan verrata toisiinsa. Olen kuitenkin asunut niin useassa eri maassa ja vieraillut eri kulttuurien parissa, että pieni vertailu on mielestäni lähinnä viihdyttävää ajatusleikkiä, ei niinkään kriittistä kokonaisarvointia maan sosiaalis-poliittisesta tilasta.

Siksi olen jo pidemmän aikaa iltakävelyilläni viihdyttänyt itseäni pohtimalla miten erilaista elämäni onkaan nyt täällä Suomessa, verrattuna mitä se oli Piilaaksossa.
Ja sanottakoon jo nyt, etten pohdi näitä asioita arvottaakseeni kummassa maassa minun oli parempi tai kummassa olisin ollut onnellisempi. Minulla on harvoin ollut tapana ajatella elämääni niin.
Vuodet Lontoossa olivat tietyllä tavalla elämäni onnellisimpia, mutta kun lähdimme sieltä pois, en koskaan enää ajatellut haluavani asua siellä uudelleen pysyvästi. Samoin on käynyt monen muun paikan kanssa. Olen esimerkiksi viettänyt  elämäni muistorikkaimpia hetkiä Intiassa ja Meksikossa, mutten siltikään haikaile haluavani nyt elää jommassa kummassa niistä maista.
En siis aktiivisesti ajattele haluavani jostain syystä muuttaa takaisin Piilaaksoon, vaikka jotkin asiat siellä olivat ehkä tietyllä mittarilla paremmin. Juuri nyt meillä on todella hyvä täällä.


Mutta eroja, niitä kyllä löytyy.

Luonto
Piilaaksossa asuessa luonto oli tietyllä tavalla lähellä, lyhyen ajomatkan päästä löytyivät kukkulat, merenrannat, punapuumetsät ja jos vain malttoi ajaa hieman pidempään löytyivät myös autiomaat ja vuoret.
Tapasin ajatella, että luonto oli ihan siinä lähellä, kokoajan. Oli helppoa lähteä ja kokea uutta lähes viikottaina. Luonnon monimuotoisuus oli se, joka yllätti eniten.
Suomessa tätä ei arvatenkaan löydy. Joutuu ajamaan lähes lappiin asti, jos haluaa kokea jotain näkyvää eroa kuusimetsissä ja kalliomaisemissa.
Mutta vaikka täällä luonto on monotonisempaa, olen yllättänyt itseni sillä, että jos mahdollista täällä se on vielä lähempänä.
Piilaaksossa me emme asuneet kaupungissa. Asuimme lähiössä. Emme siis päässeet nauttimaan kivijalkaliikkeistä, katukahviloista tai muista kaupungin tuomista kulttuuriantimista kovinkaan usein. Toisaalta, sinne luontoonkin piti oikeastaan aina ajaa autolla. Kävely- tai pyöräilymatkan päässä oli oikeastaan vain hoidettuja puistoalueita, ei sellaista oikeaa luontoa metsineen ja puroineen.

Helsinkiin asettuessamme me emme missään vaiheessa ajatelleetkaan asettuvamme kantakaupungin alueelle. Ei lasten kanssa, ei meidän budjetilla eikä varsinkaan minun tarpeellani olla lähellä luontoa ja saada edes se pienen pieni rivitalon suoma takapiha.
Asetuimme siis Itä-Helsinkiin.
Ja nyt asumme kohdassa josta meillä on lyhyt matka erilaisiin kauppoihin, vierestä löytyy ompeluliike, kahviloita, kirjasto, posti, kuntosalit ja tarvittaessa yksityinen terveysasemakin.
Ja silti asumme kahden minuutin kävelyn päässä meren rannasta, viiden minuutin päässä metsistä ja pyörällä pääsee ihailemaan erilaista rantaviivaa ja kalliota mielin määrin. Kierrän joka ilta lenkkini läpi lehtipuumetsän, kuunnellen aaltojen liplatusta rantakiviin.
Olen kaupunkimaisemmassa ympäristössä mutta lähempänä luontoa kuin Piilaaksossa, ja se on absurdilla tavalla hirvittävän onnelliseksi tekevä asia.

 


Ihmiset
Amerikkalaiset ovat kohteliaita. Senhän me kaikki tiedämme. Ne hei-mitä-kuluu tervehdykset joihin ei edes odoteta vastausta.
Ne ovat osa kulttuuria. Small talkia ja naapureille esittäytymistä.
Suomi on tässä taas jäyhempi. Toisin olen huomannut, että olemalla itse se aktiivinen osapuoli suomalainen harvemmin perääntyy. Olen siis esitellyt itseni reippaasti ulkona naapureille ja jokainen heistä on tervehtinyt takaisin ja vaihtanut kanssani muutaman sanan. Roskahuoneessa olen vaihtanut kuulumisia tuttujen kasvojen kanssa, vaikken heidnä nimiään tiedäkään ja kyllä suomalainen hymyilee kun hänelle tarpeeksi leveästi hymyilee ensin.
Mutta se mitä täältä uupuu on se kohteliaisuuksien viljely johon ehti tottua Kaliforniassa.
En ole nyt kuukausiin enää kuullut että kukaan kommentoisi mitään vaatekappalettani, lapsiamme, hiusteni väriä, kynsilakkaani, ostoksiani tai ylipäätää mitään.
Havahduin siihen, että lähes kaipaan sitä miten spontaanisti amerikkalainen kulttuuri salli toisten ihmisten värikkäiden lenkkareiden huomioimisen ääneen tai miten täysin ohimennen sanottu you look gorgeus today kommentti voisi piristää päivää pyykkituvalla.
Toki koronakevät eristyksineen lienee tehnyt osansa, ihmiskontakteja kun on ollut ehkä se yksi viikossa, mutta kyllä ne ihmiset Palo Altossakin huutelivt kohteliaisuutensa tien toiselta puolelta, ei siinä ollut tarve olla kahta metriä lähempänä kohdetta.


Yhteisö
Toki ymmärrän, että me olemme olleet takaisin vasta kovin lyhyen aikaa. Emme me oikeasti vielä kuulu mihinkään yhteisöön.
Olen muodostanut työpaikalleni minimaalisen pienen yhteisön jolle jaan murusia elämästäni viikon aikana. Sen lisäksi minulla on naapurin äiti, jonka kanssa käyn turvavälikävelyllä muutaman kerran viikossa.
Piilaaksossa koululuokkien/päiväkotiryhmien vanhemmat, etenkin äidit muodostivat yhteisöjä hyvin nopeasti.
Ja tiedän, että nytkin juuri ne yhteisöt pitävät hyvin tiiviisti yhtä.
Minä en edes tiedä lastemme päiväkoti/esikouluryhmien vanhempien yhteystietoja. Saati lasten tai vanhempien nimiä. Täällä ei ole sellaista kulttuuria, jossa luokkien vanhemmat muodostaisivat ryhmiä joiden sisällä tietoa, kuulumisia ja apua jaetaan.
Se ei vain ole tapana.
Palo Altossa eläessä kuvittelin etten kaipaisi sitä, sen verran usein jaksoin tuskastua siihen viestittelyyn mitä varsinkin Esikoisen luokan vanhempien kesken ajoittain käytiin. Mutta nyt olen huomannut kaipaavani sitä sittenkin.
Kun oli edes jonkilainen olo yhteisöllisyydestä. Tunne siitä, että kuuluu johonkin.


Vuodenajat
Viimeinen kohta.
Se paras.
Kuvittelin aina etten kaipaisi välttämättä selkeitä vuodenaikojen vaihteluita. Kai nyt auringonlapsi rakastaisi ikuista kesää?
Mutta sen sijaan olen nauttinut täysin siemauksin tästä selkeästä keväästä. Uudesta viheriöivästä luonnosta, valosta, linnuista ja samalla siitä että villasukat saa vieläkin kiskoa jalkaan.
Valon määrä hymyilyttää joka päivä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään sisälle asuntoon pyrkivä valo tuntuu olevan jo yksistään paras syy paluulle.
Ja ajatus tulevasta kesästä ja sen jälkeen koittavasta aidosta oikeasta syksystä kirpeine pakkasaamuineen saa toistaiseksi ainakin vielä hymyn huulilleni.

En myöskään kaipaa haisunäädän jättämiä öisiä hajupommeja makuuhuoneemme ikkunan alla, enkä pimeitä katuja joilla ei iltaisin turvallisuussyistä voinut kävellä.
En kaipaa asekulttuuria enkä olematonta julkista liikennettä joka pakotti käyttämään autoa kaikkialla.
Mutta kaipaan ystäviä, ystävyyttä, grillijuhlia, kaskaiden siritystä ja telttaretkiä punapuiden alla.


Kaipaus on kuitenkin hyvä asia.
Se on merkki siitä, että olen rakastanut ja elänyt täysillä ne vuodet jotka siellä elimme.
Nyt on aika rakastaa tätä elämää. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »