Yhtäkkiä suunnilleen puoli kaupunkia etsi kadonnutta kissaa vaikka yhteisöllisyyden piti olla kuollut

Yhteisöllisyys on kuollut, on tässä ajassa tapana usein julistaa. Siitä on tullut niin arkinen toteamus, ettei sanoja odota vastaväitteitä. Takana on yleensä nostalginen ajatus siitä, että ennen oli kunnollista ja paremmin. Ei ennen ollut paremmin, mutta on totta, että yhteiskunnan muutokset rikkovat vanhoja yhteisöllisyyden rakenteita ja sosiaalisia verkostoja. Emme edes tarvitse takaisin vanhojen aikojen tukahduttavia, hierarkkisia kyläyhteisöjä vailla yksityisyyttä.

Silti. Kadotapa kissa, niin käy nopeasti selväksi, että väite yhteisöllisyyden kuolemasta on täyttä roskaa.

Kissa lähti omille teilleen jo aikaa sitten ja täytimme sosiaalisen median sekä seudun lyhtypylväät ja ilmoitustaulut ilmoituksilla kadonneesta. Nopeasti sekosin laskuissa siinä, kuinka monta vinkkipuhelua, tekstiviestiä ja someviestiä sain.

Viimeisin mahdollisen kissahavainnon soittaja kertoi ehkä nähneensä kissan. Koska lähellä oleva katoamisilmoitus oli kadonnut, oli hän käynyt katsomassa puhelinnumeron kilometrin päässä olevassa kaupassa olevasta lapusta. Todella moni on tarjonnut monenlaista apua kissan etsintöihin. Kukaan ei ole sanonut ei kun on kyselty, saisiko pihalla käydä tai ehkä tuoda jopa loukun. Se loukkukin löytyi hetkessä tutun tutulta vaikka en itse olisi ehkä edes tiennyt mistä ryhtyisin kyselemään. Loukkuun tosin saimme väärän kissan.

Hetkittäin on tuntunut, että koko tämä osa kaupunkia on mobilisoitunut etsimään sitä saakelin kissaa.

Kirjat löysivät uuden kodin nopeasti

Tai yritä hankkiutua eroon neljästä banaanilaatikollisesta kirjoja. Ei minulla ollut sydäntä heittää kirjoja menemäänkään, mutta omassa hyllyssä ja vintille varastoituna riittää muutenkin kirjoja niin paljon. Esimerkiksi Aapon kesälistan Sadan vuoden yksinäisyys pysyy hyllyssä.

Poistettavien joukossa oli kaikenlaista tuoreista Finlandia-voittajista epämääräiseen ja marginaaliseen kirjallisuuteen. Jos olisin ryhtynyt diilaamaan kirjoja someryhmissä tai tuttaville vähän kerrassaan, olisi mennyt ikä ja terveys ja nyt oli vähän kiire päästä niistä eroon. Kirjastoissa on kirjanvaihtohyllyjä, mutta ei niihinkään neljää täyttä laatikollista voi dumpata.

Suunnitelmani oli, että kysyn asiasta julkisesti ja lopulta sitten vien laatikot Konttiin. Kontissa niistä olisi luultavasti valikoitunut enintään viidennes myyntiin ja loput menneet roskiin. Ja toivoin kirjojen menevän hyviin koteihin ilman rahan liikkumista.

Ihmisten reaktio häkellytti taas. Sekä hyviä että huonoja vinkkejä tulvi. Mainioin oli eräs kirjaston lähellä asuva, joka tarjoutui ottamaan laatikot varastoonsa, jotta voisi sitten vähän kerrallaan viedä niitä vaihtohyllyyn. Siinä vaiheessa vain oli jo eräs toinen lupautunut hakemaan kerralla pois kaikki neljä laatikkoa ja toteuttikin lupauksensa. Minun ei tarvinnut lopulta edes itse kuljettaa niitä mihinkään.

Kaupungeissakin etsitään yhteistä

Ei yhteisöllisyys ole kuollut eikä kuole. Sehän on meille ihmisille niin täydellisen lajityypillinen tapa olla. Palaan aiemman kirjoitukseni väitteeseen: suomalainen politiikka on ollut vuosikymmenten ajan kaupungistumista kiihdyttävää ja palveluita sekä valtionhallintoa keskittävää. Tämä on näivettänyt maaseutua, jossa vielä on yhdessätekemisen verkostoja.

Yhteisöllisiä rakenteita ja sosiaalisia verkostoja tietenkin on kaupungeissakin, mutta ehkä silti enemmän politiikkatoimista huolimatta kuin niiden ansiosta. Maaseudun elämäntapaan yhteisöllisys kuuluu edelleen tavallaan luontevampana osana kuin kaupungissa.

Kaupungistuminen sinänsä ei ole tässä ongelma. Kuten olen tässä kertonut, on kaupungeissa yhteisöllisiä rakenteita ja tunnetta yhteisestä vastuusta. Mutta kaupunkeihin rakentuvien verkostojen ulkopuolelle on paljon helpompi solahtaa kuin kyläyhteisössä. Tämä on tietysti monelle myös nimenomainen syy hakeutua kaupunkiin jossa yhteisöään voi enemmän valita. Samalla kuitenkin myös yksinäisyydestä on tullut kansallinen vitsaus. Algoritmit, kielimallit sun muut hurjaa vauhtia kehittyvät teknologiat eivät ole ainakaan edistäneet ongelman ratkaisemista vaikka internet ehkä tavallaan onkin.

Ratkaisua ongelmaan minulla ei ole, mutta ongelman tunnistaminen sentään auttaisi. Halu ja tarve yhdessä tekemiselle ja toisten kohtaamiselle on sama kuin aina ennenkin. Meidän pitää vain järjestää yhteiskuntamme niin, että tätä mahdollistetaan eikä hankaloiteta.

Kadonneen kissan tarinaan minulla ei ole ole kertoa loppuratkaisua. Se on edelleen kesken.

Pasi Huttunen