Lapset ja nuoret tarvitsevat enemmän heille ja heidän näkökulmastaan tehtyä journalismia jotta tulevaisuus pysyy valoisana

Kysymyspommitus oli melkoista kun täysi ruokasalillinen Kummun koulun eskareita ja alakoululaisia halusi tietää asioita journalismista, paikallislehdestä ja minusta. Toki sain kertoa lempivärini, kissani nimen ja värin, lempikirjani, harrastukseni ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä, mutta sain myös kertoa miksi journalismi on tärkeää, miksi paikallislehteä tehdään ja millaista työni on. Sekin käytiin läpi, että kyllä, paikallislehteen voi kirjoittaa juttuja autoista ja myös eläimistä. Erityisen ilahduttavaa oli, että yksi ensimmäisistä kysymyksistä oli hyvin suorasukainen: paljonko tienaat vuodessa? Tietenkin kerroin. Tosin kuukausipalkkani, koska siinä hetkessä ei matikkani riittänyt sen summaamiseen vuosituloiksi. Annoin summaamisen heille kotitehtäväksi.

Yläkoululaisten ja lukiolaisten kanssa on hiukan erilaista. Aikuistumisen kolkutellessa jo ovella me näköjään sulkedumme. Kysymyksiä ei juuri satele, vaikka silmistä paistaa kiinnostus. Alan opiskelijoilta ammatillisen koulutuksen puolella kysymyksiä tietenkin tulee, heillä on jo tietoa alalta ja sen herättämää kiinnostusta, mutta penseyttä ja ujoutta suun avaamisen on sielläkin. Yliopisto-opiskelijoiden kanssa saa usein ihan kunnollista keskustelua käyntiin. Kovin varovaisia ovat tosin hekin.

Sitten kun puolestani olen käynyt puhumassa etupäässä eläkeläisistä koostuville ryhmille, niin siellä ei vain keskustella. Siellä minua yleensä haastetaan – kovaa. Mahtavaa! Minähän olen heille, monille yli 40 vuotta paikallislehteään tilanneille ja lukeneille uusi tulokas, jonka kanttia on paras vähän koetella, että uskaltaako paikallislehden kaltaisen instituution tuollaisin käsiin luottaa. Nöyräksi vetää se, että onneksi ovat uskaltaneet.

Käyn säännöllisesti kertomassa paikallislehtityöstäni lapsille ja nuorille. Olen käynyt puhumassa niin alakoululaisille, yläkoululaisille, toisen asteen opiskelijoille kuin yliopisto-opiskelijoillekin. Se on joka kerta mahtavaa ja aivan erityisen hienoa silloin kun huomaan, että yleisö kuuntelee kiinnostuneena. Vielä en ole kohdannut yleisöä, joka ei olisi ollut kiinnostunut. Lopulta puhun heitäkin hyvin lähelle tulevista asioista, koska kyse on paikallisyhteisöistä ja arjen toimivuudesta.

Nuoret eivät karkaa, mutta heidän luokseen on mentävä

On valtava kysymys, kasvavatko nyt aikuistumisen polkua tallaavat lapset ja nuoret lukemaan lehtiä ja katsomaan uutisia. Kirjoitan tätä surullisen tietoisena siitä, että minulla ei ole ratkaisua ongelmaan. Mutta tässä ajassa on taitaa ensimmäinen reaktio jokaisen ongelman ratkaisemiseen olla syyllisten etsiminen, joten aloitetaan siitä. Syyllisen me journalistit löydämme peilistä. Jos emme tavoita meitä tarvitsevaa yleisöä, teemme jotain väärin ja on keksittävä parempia keinoja.

Siihen nähden, kuinka paljon huolipuhetta lapsista ja nuorista kuullaan koko ajan myös mediassa, on hämmentävän vähän journalismia suunnattu suoraan heille ja tehty heidän näkökulmastaan – puhumattakaan siitä, että nuoret ja lapset itse riittävästi rahoitettuna ja tuettuna tekisivät. Tämä on selkeä epäkohta.

Olen itse tuottajana todistanut, kuinka kiinnostavaa sisältöä ja kiehtovia näkökulmia sieltä tulee kun laittaa kohtuullisella budjetilla ja ammattitaitoisella tuella nuoret tekemään podcastia nuorten asioista kohderyhmänään sekä muut nuoret että yhteiskunta laajemmin. Vastaavaa ei meidän keski-ikäisten kynistä olisi syntynyt koskaan.

Kuinka löydetään uudet yleisöt menettämättä vanhoja?

Ei tilanne tietenkään oikeasti ole ihan niin yksinkertainen. Journalismin tekemiseen tarvitaan rahaa ja sen rahan määrä riippuu myös muusta kuin meidän työstämme. Kaupallisen median, esimerkiksi paikallislehdistön kohdalla ongelma on osapuilleen seuraava: kuinka saamme ne nuoret sekä myös ruuhkavuosiaan elävät niin sanotut nuoret aikuiset yleisöksemme menettämättä nykyisiä uskollisia ja perinteikkyyttä kaipaavia yleisöjämme.

Etenkään paikallislehdet eivät pelkkiä tiedonvälittäjiä vaan me olemme tärkeä osa niitä paikallisyhteisöjä, joiden asioista kerromme. Jos paikallislehti tekee hommansa oikein, se vahvistaa sekä paikallista demokratiaa että paikallisia yhteisöjä. Vahva demokratia ja vahvat yhteisöt puolestaan painottavat entisestään paikallisjournalismin tarvetta. Tämä voisi olla itseään ruokkiva hyvän kehä.

Suomi on lehdistönvapausindeksissä nyt viidentenä. Ketterämpi pikkuveljemme Viro on noussut toiseksi. Indeksi arvioi lehdistönvapautta viiden mittarin avulla, joita ovat poliittinen ympäristö, laillinen toimintakehikko, taloudelliset edellytykset, sosiokulttuurinen ympäristö ja toimittajien turvallisuus.

Suomessa näistä etenkin taloudelliset edellytykset ovat iso kysymysmerkki, mutta poliittinen ja sosiokulttuurinen ympäristökin mietityttää. Toimittajien turvallisuus ei onneksi ainakaan vielä niinkään vaikka senkin suhteen on joitakin huolestuttavia tapauksia ollut. Suomessa meitä toimittajia ei juurikaan tapeta työmme vuoksi, mutta maailmalla tilanne on huonompi kuin aikoihin. Ainakin 124 journalistia tapettiin viime vuonna. Näistä 70 prosenttia tappoi Israel.

Laillinen toimintakehikko on Suomessa toistaiseksi kunnossa, mutta esimerkiksi lähdesuojaa murtavasta lainsäädännöstä on ollut puhetta. Lisäksi esimerkiksi tekoälyyn liittyvä sääntely voi muuttaa tilannetta joko parempaan tai huonompaan.

Paras keksimämme keino tarjota luotettavaa tietoa

Halu ja tarve saada luotettavaa tietoa omaan arkeen vaikuttavista asioista ei kysy ikää, sukupuolta, kansallisuutta saati yhteiskunnallista asemaa. Journalismi on paras keksimämme keino tuottaa sitä tietoa. Sen kysyntä ei katoa yhtään minnekään – nyt kasvavilta lapsiltakaan. Huomasin olleeni aivan liian kyyninen itsekin kun taannoin testitilasin lapsilleni Hesarin Lasten uutiset. En osannut ennakoida, että he lukisivat sitä mielenkiinnolla vuosien ajan. Sittemmin on tilattu muitakin lehtiä, vaikka Postin kanssa on saatu vähän kamppailla.

Ja onhan niitä ratkaisujakin tietenkin ne ilmeiset, joita Journalistiliittokin on kerta toisensa jälkeen nostanut esiin: Yleisradio tarvitsee vakautta ja kunnolliset resurssit. Suomeen tarvitaan pysyvä mediatukijärjestelmä. Sanomalehtien arvonlisäveroa on laskettava – miksei vaikka nollaan asti. Lisäksi Suomeen tarvitaan uskottava mediapoliittinen ohjelma.

Tämä teksti ei ole sitä kaipaamaani nuorille suunnattua, vaan esimerkiksi teille vanhemmille. Oletteko tarjonneet lapsillenne ja nuorillenne lehtiä luettavaksi tai katsoneet yhdessä uutisia telkkarista tai vaikka Areenasta tai kuunnelleet radiosta? Onko kotihommien lomassa raikunut kajarista, ei siis kuulokkeista vaan ympäri taloa joku uutispodcast? Oletteko itse lukeneet maakuntalehteä aamukahvipöydässä ja tuhahdelleet ja äsähdelleet kaikille typeryksille? Oletteko kehottaneet nuorta lähettämään mielipidekirjoituksen lehteen tai laittamaan juttuvinkin toimittajalle jos jokin asia on tuntunut olevan yhteiskunnassa tai lähiympäristössä vinksallaan?

Yleisö haluaa joskus sitä harmaampaa asiaa

Yleisö, lapset ja nuoretkaan eivät lopulta halua journalismilta vain sellaista sisältöä, jonka he tässä hetkessä arvelevat itseään kiinnostavan. Et sinäkään, hyvä lukija halua. Pelkkä kaupallinen logiikka, jossa tehdään sitä mikä myy ei journalismissa riitä. Me kyllä teemme juttuja niistä autoista ja eläimistä, mutta meidän pitää osata kaivaa esiin ja kertoa myös sellaista, jota lukijat, kuulijat ja katsojat eivät osanneet arvata tarvitsevansa.

Sitähän sieltä somefiideistäkin lopulta haetaan: yllätyksiä ja elämyksiä. Meidän journalistien tarjoamat yllätykset ja elämykset ovat kenties joskus harmaampia ja paperinmakuisempia, mutta sitä tärkeämpiä ja vaikuttavampia. Ja juuri sille on yhä kipeämpi kysyntä. Nyt meidän pitää tarpoa läpi taloudellisen, poliittisen ja sosiokulttuurisen kuolemanlaakson menettämättä journalismia ja sen tekijöitä, koska jos journalismi menee, ei pitkään enää kestä demokratiakaan.

Ne lapset ja nuoret tarvitsevat ja ansaitsevat jatkossakin jonkun, joka kertoo muutakin kuin kissansa nimen ja lempivärinsä.

Pasi Huttunen

Tässä kissani. Kun se teitä kuitenkin kiinnostaa.