Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Kun elämä yllättää, se viskoo tai silittää

25.11.2018

”Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten  kimakat äänet pakenevat korvistani samalla kun silmiin alkaa tulla painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!”

Edellinen lainaus on blogitekstistäni noin kahden vuoden takaa. Olin töissä, söin lounasta koulumme ruokalassa, yritin olla välittämättä kaameasta metelistä ja luin vaimoni lähettämän viestin. Kolmannen lapsen ilmoittaminen itsestään oli yllätys, jota ei osattu odottaa. Muistan tuosta odotusajasta elävästi, kuinka aamuyön unensekaan ulottui pesuhuoneesta oksennusääniä. Odottavan voimavarat olivat välillä vähissä, koska alkuraskauden pahoinvointi oli todella voimakasta. Joidenkin ruokien pelkkä ajattelu saattoi aiheuttaa yökkäyksiä, kun taas toisaalta säännöllinen syöminen ehkäisi huonovointisuutta. Joka tapauksessa aloimme henkisesti valmistautua tulevaan elämään kolmen lapsen kanssa.

Milloin alkaa äitiysloma ja mihinköhän kohtaan ottaisin isyysloman? Ja onhan sekin hyvä juttu tässä, että esikoisen aloittaessa ekaluokan toinen meistä vanhemmista olisi hoitovapaalla kotona. Asettelin seuraavaa koti-isyyttää mielikuvien kalenteriini ja pohdin, olisinko tällä kertaa vuoden sijasta vain puoli vuotta. Voi kuinka paljon ihminen elääkin tulevaisuudessa. Alitajunta raksuttaa ja suunnittelee, vaikka ei sen kannattaisi. Elämä yllättää aina.

Jossain kohtaa pimeää syksyä tuli ensimmäinen ultra, jolloin tapasin lapseni kanssa ensimmäistä kertaa monitorin avustuksella. Sukupuolta ei kätilö uskaltanut arvailla, vaikka uutta ultralaitetta kehuikin. Olipa se tarkka ja hyvä laite. Tämä oli helppokäyttöisempi kuin ne vanhat, vaikka oli nekin vielä aivan toimivia. Tuli joulu, sitä seurasi loppiainen ja loppiaisena perheemme elämä muuttui jälleen.

”Meidän on elettävä odotus loppuun asti. Läpi verikokeiden, lasketun ajan ja odotetun vauvakesän. Meidän on hyväksyttävä se muutos, ettei vaimoni jää vuodeksi pois töistä. Siitäkin suunnitelmasta on luovuttava, etten jää hoitovapaalle todistamaan, kun esikoisemme lähtee kouluun. Paljon ehdimme ennakoida, paljon ehdimme suunnitella.

Arki imee pyörteisiinsä, lapset tarvitsevat aikani ja siksi unohdan menetyksen pitkiksi ajoiksi. Yhtäkkiä menetys ja suru koskettaa, kun joku asiasta tietämätön onnittelee tulevasta lapsesta, laskettua aikaa kysellään, postilaatikosta löytyy sairaalakäynnistä poliklinikkamaksu tai kun kesken legoleikkien lapseni kysyy: ”Äiti, oliko vauva poika?””

Kohta kaksi vuotta on kulunut ja keskenmeno on lähtemätön osa perheemme historiaa. Enkelivauva on perhepotretissa pysyvästi mukana. Hän on heijastuksina meidän silmissämme.

Talossa alkaa olla hiljaista, vain pienen sieläposkisen unituhinaa ja pieniä äännähdyksiä silloin tällöin. Jään kuuntelemaan toisen huoneen supatusta, jossa ekaluokkalainen käy äitinsä kanssa vielä päivän päätteeksi keskustelun joulupukista ja joulun taika alkaa valjeta tälle pienelle ihmettelijälle. Hän kasvaa, hän kasvaa niin, että minua välillä huimaa.

Sammutan valot ja sytytän tulitikun. Kynttilän valo on tarpeeksi ja valaisee kaiken oleellisen. Kynttilän liekki on myös lämmin ja minusta tuntuu nyt, että meidän perhettä on kaikesta heittelystä huolimatta silitetty lempeästi. Uusi raskaus toi pelon, varpaillaanolon ja paljon kysymyksiä. Voiko se enää onnistua? Mitä jos tämäkin kuolee?

Raskaus on jo pitkällä, sillä vaimolla alkaa kohta äitiysloma. Loppiasena sen olisi määrä syntyä ja kaikki on nyt aivan hyvin. Katson vielä kerran pientä ja lepattavaa kynttilän liekkiä, puhallan sen sammuksiin ja lähden nukkumaan.

Meille on tulossa kolmas tyttö.

Antti Kanto

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »