Hyppää sisältöön

Kafkan isä

Julkaistu

Prahalainen kauppias Hermann Kafka (1852-1931) oli kaikesta päätellen kelpo mies. Kuuden lapsen isä oli  kunniallinen liikkeenharjoittaja, joka kykeni kauppiaantoimellaan tarjoamaan vaimolleen ja lapsilleen hyvän elintason. Hän oli isokokoinen, terve ja verevä mies, joka piti molemmat jalkansa tukevasti maassa kiinni ja oli näin kunnioitettu omassa elinpiirissään ja pidetty ystäviensä keskuudessa. Luonnollisesti hän toivoi vuonna 1883 syntyneestä esikoispojastaan Franzista jatkajaa työlleen. Poika perisi kauppaliikkeen ja isänsä ammatin palkiten näin isän sinnikkään työn perheensä ja lastensa tulevaisuuden eteen.

Poika Franz tuotti kuitenkin hänelle pettymyksen. Heiveröinen ja neuroottinen lapsi, isänsä vastakohta, herätti jo fyysisellä olemuksellaan tämän ärtymyksen. Myöskään pojan henkiset ominaisuudet eivät olleet otolliset rehelliselle kauppiaanuralle. Sisätiloissa kirjojen kanssa viihtyvästä pojasta tuli kuitenkin lakimies ja yksi 1900-luvun tunnetuimmista kirjailijoista, jonka painajaismaiset kuvaukset voimattomasta ihmisestä kasvottomien ja kaikkivoipien vallanpitäjien terrorin uhrina ovat jättäneet kieleemme laatusanan ”kafkamainen”.

Voimattomuus ja avuttomuus auktoriteettien edessä on Kafkan teoksissa toistuva teema, jonka kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet heijastelevan kirjailijan suhdetta omaan autoritaariseen isäänsä. Kirjeessään isälle Kafka piirtää säälimättömän kuvan Hermann Kafkasta ristiriitaisena ja säälimättömänä kasvattajana, jonka aggressiivinen kasvatustyyli oli omiaan syömään pojan itsetuntoa ja tekemään hänet kykenemättömäksi itsenäiseen elämään.

Kuva lienee kuitenkin yksipuolinen. Jos poika olisi rohjennut lähettää kirjeensä isänsä luettavaksi, voisimme ehkä lukea myös isän näkökulman asiaan. Ehkä hän olisi ollut vilpittömästi hämmästynyt ja olisi katsonut tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti: hänhän oli vain yrittänyt parhaan taitonsa mukaan kasvattaa pojastaan kunnon miestä ja kelvollista kansalaista.

Joka tapauksessa Hermann Kafka oli pettynyt Franziin: poika ei ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut. Siinäkin tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt peittelemään pettymystään (mitä hän ei tehnyt), se olisi paistanut läpi hänen käytöksestään ja sanattomasta viestinnästään – ja herkkä lapsi olisi imenyt itseensä saman epäonnistumisen ja kelvottomuuden tunteen, jonka isä sai aikaan suorasanaisella sättimisellään.

 Lapsi uskoo ja muistaa sen, mitä me sanomme, mutta sen lisäksi hän vaistoaa sen, minkä jätämme sanomatta. Jos lapsi ei olekaan sellainen kuin vanhemmat haluaisivat, jos hän ei täytä heidän haaveitaan vaan tuottaa pettymyksen, se ei voi olla vaikuttamatta vanhemman ja lapsen suhteeseen. Lapsi alkaa Kafkan tavoin pitää itseään kelvottomana, epäonnistujana. Yhtä paha on, jos omassa elämässään epäonnistuneisuutta tunteva vanhempi kadehtii lapsensa menestystä ja pyrkii siksi mitätöimään ja ampumaan alas hänen haaveensa. Huono itsetunto siirtyy tällöinkin sukupolvelta toiselle.

Tietysti jokainen isä toivoo lapsensa menestyvän elämässä. Tämä toive voi kuitenkin kääntyä  itseään vastaan kohtuuttomina odotuksina ja vaatimuksina. Jalkapallokentän laidalla raivoava isäkin haluaa lapsensa parasta, mutta saa helposti aikaan pelkkää vahinkoa. Tällaiselle isälle tekisi mieli sanoa: Älä näe lastasi oman itsesi jatkeena, älä myöskään täyttymättömien toiveidesi täyttäjänä tai heikon itsetuntosi paikkaajana. On hienoa, jos hänestä tulee jalkapallotähti, mutta aivan yhtä hienoa on, jos hän löytää kutsumuksensa jostain aivan muualta. Tutustu sen sijaan paremmin itseesi. Kun olet sinut itsesi kanssa ja hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, voit samalla tavalla hyväksyä lapsesikin.

Jussi Hyvärinen