Hammaskeiju, Joulupukki, Jumala – lasten ja aikuisten usko.

Meillä kotona on hiljalleen paljastumassa karmea totuus: Hammaskeijua ei välttämättä ole olemassa! Toki leikimme, että se (hän?) tuo kolikon tyynyn alle vaihtokauppana irronneesta hampaasta. Mutta ei sitä ihan oikeasti edes hampaan entinen, kuusivuotias omistaja usko.

Uskonasioista on muutoinkin ollut samalla sekä vaikea että helppo puhua lapselle. Olemme eroteelleet mielikuvitusmaaiman ja todellisuuden aika tehokkaasti hänen elämässään jo pienestä pitäen. Tilaa on silti ollut aina mystiikalle ja mielikuvitukselle. Joulupukki voi olla aikaan olla keksitty hahmo ja etenkin joulunaikaan totisinta totta, kun materialismin ihanne kutittelee hermoja kaikkein eniten. Sama pätee Hammaskeijuun – sekä sepitettä että kolikon toivossa totisinta totta. 

Hankalammaksi homma menee, kun otetaan meidän aikuisten uskomukset ja niiden ilmentymät mukaan peliin. Ei kuitenkaan viitsisi ihan suoralta kädeltä kuitata muiden uskoa höpöttelyksi tai jonkinlaiseksi aikuisten mielikuvitusleikiksi. Tärkeää sekä itselle että omille kasvatusihanteille on ollut muiden uskon ymmärtäminen. Sen, miten eri ihmiset uskovat eri asioihin, oli kyseessä sitten jokin jumalainen entiteetti tai arvopohjainen uskomus. Onneksi lapset tuppaavat ottamaan asiat ihan sinällään, eivätkä esitä ainakaan kovin kimurantteja jatkokysymyksiä, eikä meillä ole kovin syvälle asiaan edes päästy. 

Lapset ja aikuiset

Uskon harjoittamisesta, rituaaleista ja muista emme ole keskustelleet halaistua sanaa; En ole ihan varma, ymmärtääkö lapseni miksi vaikkapa kirkkoja on olemassa, vaikka olemme sellaisissa käyneetkin. Tämä on oikeastaan ihan hyvä, sillä näin neljänkympin puolessa välissä en ole itsekään osannut ratkaista omaa suhdettani uskoon, uskontoon, järjestäytyneeseen uskontoon ja uskonnon harjoittamiseen. Maailmanhistorian aikuiset ovat osanneet rakentaa näistä kaikista melkoisen (Gott im) himmelin. Vaikka Joulupukin ja hammaskeijunkin ympärille on rakentunut jonkin ja laista, tuntuvat ne pysyvän vähän helpommin näpeissä. 

Omassa lapsuudessani äiti selitti asiat todella diplomaattisesti: ihmiset uskovat eri asioihin ja se on okei. En muista kyselleeni asiaa sen kummemmin. Ekalla luokalla menin elämänkatsomustiedon opetukseen ja kasiluokan jälkeen Protu-leirille sen kummemmin uskonasioita ihmettelemättä. Kaverit kävivät ussan tunneilla ja riparin. Toinen juttu oli, kun teininä ateistiherännäisenä kävin väittelemässä Karkkilan helluntailaisten teetupailloissa uskonasioista. Samalla tosin hyödynsin paikallisen luterilaisen seurakunnan nuorisolle tarjoamia vapaa-ajan mahdollisuuksia että niinkin kova black metallia kuunteleva kapinallinen olin. Muutama vuosi takaperin halusin pöyhiä nuoruuteni nostalgiaa ja kävin teetuvassa hörppäämässä kahvin ja iskemässä juttua. Tuli jotenkin melankolinen olo ja lähinnä tyydyin passiivisesti kuuntelemaan, miten rukouksen voima on ihmeellinen. Joillekuille aivan varmasti onkin, ei siinä. Varovasti ehdotin, että meditoin silloin tällöin – keskustelukumppaninikin voisi kokeilla, mutta se ei saanut tuulta alleen. Kiitin kahvista ja jatkoin matkaani. 

Mutta tämä lähti ehkä hieman tangentille, joten takaisin asiaan. 

katsomusdialogia

Halusin etsiä tähän jotain tukevaa lähdettä, jossa opastettaisiin miten lapsille voi kertoa kunnioittavasti eri uskonnoista. Löysin roppakaupalla vahvasti kristinuskoon nojaavien instanssien neuvoja. Vaikka iso osa olikin ihan asiaa, haluan säilyttää tässä tekstissä jonkin sortin puolueettomuuden. Ilokseni ja pienen scrollailun jälkeen törmäsin Fokus ry:n pitämään Katsomusdialogiin, joka tarjoaa kunnioittavaa vuoropuhelua eri katsomustaustoista tulevien ihmisten välillä. Ammennan siis heiltä. Lainaamani artikkeli käsittelee lähinnä kodin kahden eri katsomuksen tueksi, mutta eivätköhän vinkit kelpaa myös kodin ja yhteiskunnan väliseen dialogiin. Itse asiassa seuraava sitaatti pätee aivan kaikkeen ihmiselon moninaisuuteen:

“Lapsen maailmankuvan laajentaminen jo varhaisessa vaiheessa sisältämään eri kulttuureiden, kielten ja taustojen edustajia tasa-arvoisina toimijoina auttaa lasta myöhemmässä vaiheessa kokemaan erityisyydet arkisina ja luonnollisina – kaikkia joillain lailla koskettavina.”
Melkoisen hyvä periaate, uskallan väittää. Pelkkä silmien, korvien ja mielen aukipitäminen ei kuitenkaan riitä. Silläkin on väliä, mitä suusta tulee ulos:

“Perheessä vanhemmat voivat kiinnittää huomion esimerkiksi siihen millaisia termejä käytetään eli puhutaanko esimerkiksi toisista, muista ja noista – vai meistä?”
Ja vielä yleisempi ohje, jota soisin kaikkien noudattavan: “Emme ole ajatustenlukijoita, siksi on tärkeää kertoa ajatuksistaan, tunteistaan ja toiveistaan. On tärkeää vaalia perheen keskusteluhetkiä, jolloin puhumme ja kuuntelemme toisiamme.”

Loppuun voisin siteerata Kultaista sääntöä, joka hieman eri muodoissaan tunnetaan ainakin kungfutselaisuudessa, juutalaisuudessa, kristinuskossa, brahmalaisuudessa, buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa, taolaisuudessa ja zarahustralaisuudessa: Jos et halua, että sinulle ollaan kenkkuja, älä ole kenkku muille. 

Aika harva sääntöä noudattaa, valitettavasti. Mutta voidaan koko sakki opetella.