Eskaria ja ruokapuhetta

Enpäs olekaan pitkään aikaan kirjoittanut ruoasta tai sen laittamisesta. Itse asiassa viimeksi kirjoitin aiheesta nelisen vuotta sitten otsikolla Eväät levällään, kun pohdin taaperon ruokailutottumuksia sekä yhteiskunnan käsityksiä ruokailusta. 

Toimin edelleen perheemme pääasiallisena keittiömestarina, mutta nyt kun lapsemme ei ole enää taapero, vaan kuningasikäänsä (googlettakaa – tämä on ihan oikea juttu) viettävä eskarilainen, ruokahommat ovat eskaloituneet aivan uudelle tasolle. Raaka-aineiden kirjo on toki kasvanut, eikä tarvitse tehdä kenellekään ruokaa erikseen, vaan voidaan syödä ihan aidosti samasta padasta. Chilit ja muut pöytämausteet jokainen lisätkööt makunsa mukaan. 

Lemppareita…

Minä odotin nirsoiluvaihetta, mutta sitä ei koskaan tullut. Melkein kaikki, mitä lautaselle laitan, syödään enemmän tai vähemmän hyvällä ruokahalulla. Tänään lapseni kysyi jotain, josta olen todella ylpeä: “Isi, miksi sinä et ole Kokkisodassa?” Meillä katsotaan kyseistä ohjelmaa viikonloppuaamuisin, ja mielelläni kommentoin sekä ammattilaisten että vieraiden edesottamuksia, mutta aina ruokaa ja sen laittamista kunnioittaen. 

Mitä meillä sitten syödään ja mitkä ovat lapsen suosikit? Melko perinteisiä lasten suosikkeja, kuten pizzaa, pastaa, kalapuikkoja, tortilloja ja ranskalaisia. Pyrin aina lataamaan jokaiseen annokseen mahdollisimman paljon kasviksia ihan omankin vatsani hyvinvoinnin vuoksi. Ei-niin-tyypillisiä hyvin maistuvia raaka-aineita ovat oliivit, kaprikset ja sienet. Salaatit olivat jonkin aikaa hankala toimintaympäristö, mutta kun älysin jättää ravitsemuksellisesti sinänsä turhat salaatinlehtisekotelmat pois, homma alkoi toimia. Kasviksilla, kaaleilla ja edellä mainituilla oliivisienikaprishommilla pääsee yllättävän pitkälle. Pienenä lapselle maistui myös chili, mikä oli todella outoa. Nyt se ei enää mene muutoin kuin melko kesynä versiona. Vielä pari–kolme vuotta sitten lisäsin soossia suoraan Poppamiehen pullosta. 

Kalaa toki suositellaan etenkin sydänvaivaisten, jollainen oma mukelonikin on, perheille. Ongelma on, että rasvaiset kalat tuppaavat maksamaan roimasti. Onneksi erilaisia säilykekaloja, silakkaa ja muutamia pakastekaloja saa kaupasta kukkaroystävällisesti. Ei siis tarvitse laittaa pöytään lohta tai nieriää loppukuusta. Myös Ihmebantun Tyttö ja spurgu -sketsistä tuttu savusilakat ja piimä uppoavat mainiosti. Kokonaissuolan kanssa saa olla tosin tarkkana. Sydänmerkillä varustetut tuotteet ovat meillä ahkerassa käytössä. Kasvisproteiinia haluaisin lisätä, mutta sen tarjoilussa olen saanut työvoittoja vasta hiljattain. Teriyakimarinoitu tofu nuudeli-kasviswokissa on osoittautunut suosiksi. 

… ja vähemmän lemppareita

Joitain ei-niin-mieluisia ruokia toki löytyy. Yhteinen inhokki minulla ja lapsella on puuro. Sinänsä harmi, sillä se tekisi etenkin suoliston toiminnalle gutaa, mutta minkäs teet: kun se liisteri ei maistu, niin ei maistu. Toisinaan pakotan itseni syömään sitä, mutta lapselle on melko turhaa yrittää tyrkyttää. Onneksi täysjyväleivät sun muut kuituhommat uppoavat ongelmitta. Toinen inhokki on rapu, mutta veikkaan tämän olevan jokin henkinen asia, sillä esimerkiksi nigirin päällä äyriäinen sujahtaa kyllä suuhun, samoin friteerattuna. Sinänsä en asiaa harmittele, sillä merenelävät ovat arvokasta tavaraa.

En osaa tuputtaa ruokaa, pakottamisesta puhumattakaan. Riittää, että pari aikaisempaa sukupolvea on ruokatraumatisoitu istuttamalla heitä pöydän ääressä niin kauan kuin lautanen on tyhjä tai täyttyy uudestaan oksennuksella. Meillä on sovittu, että kaikkea maistetaan, mutta ei tartte tykätä. “Ei oo mun makuun” on lausahdus, joka toisinaan kuullaan ruokapöydässä. Aika harvoin tosin. 

Olen saanut tyttärestäni myös innokkaan apukokin. Hän osaa sekoittaa, mitata, vaivata ja jopa leikata, joten melkein kaikki keittiöaskareet, etenkin valmistelut, onnistuvat. Kuumasta liedestä pidän hänet vielä erossa, ainakin niin kauan, kun pituus ei riitä turvalliseen työskentelyyn. 

Ylistyslaulu

Lopulta, pitkähkön alustuksen jälkeen, pääsenkin tämän tekstin varsinaiseen pihviin.

Miltä kuulostaa ruokalista, jossa on luomuruispuuroa, lasagnettea, hedelmänektaria, rieskaa, broileriragua, paprika-papupihvejä ja aprikoosirahkaa? Nokkelimmat varmaan jo arvasivatkin, että edellä on mainittu muutamia Helsingin päiväkotien aterioita kuluvalta viikolta. 

Päiväkotiruokailu on sellainen tapahtuma, jota en voi kylliksi ylistää: Lapset saavat ravitsevaa evästä sekä ruoka- ja tapakasvatusta samassa paketissa. Syömistä ja monipuolista ruokavaliota harjoitellaan kannustavassa ympäristössä. Jopa puuroa suostutaan maistelemaan, tai ainakin näin minulle väitetään. On kuitenkin mainittava, että lapsemme käy eskaria melko pienen päiväkodin tiloissa, joissa ruokailu voidaan järjestää rauhallisesti ajan kanssa. Toisin on jättipäiväkodeissa, joiden pakkotahtisesta ruokailusta Leena Tahkokallio kirjoitti mielipiteensä Hesariin.

On upeaa elää – ainakin toistaiseksi – hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa, joka mahdollistaa ainutlaatuisen ruokailuhetken kolmesti päivässä viitenä päivänä viikossa, ja sangen maltilliseen päivähoitomaksuun sisältyen. Varhaiskasvatuksen helmien ansiosta kotiruokailukin sujuu leppoisasti ja yhteisestä hetkestä nauttien.