Siirry sisältöön
Hattutemppu – Kolmoset kerralla

En rakastunut lapsiini ensisilmäyksellä

27.12.2020

Nukkuvan vauvan kasvot.

Kuva: Tawny van Breda /Pixabay

Tunnen kolmosiamme kohtaan monenlaista ihanaa, mutta valehtelisin jos sanoisin rakastuneeni päätä pahkaa. Voiko näin käydä niin sanotuissa normaaliraskauksissakin?

Sanoinkuvaamatonta välitöntä rakkautta, uskomatonta yhteyttä ja ennenkokematonta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tyyliin kuulee usein puhuttavan niistä hetkistä, kun vanhemmat ovat ensi kertoja lapsensa nähneet. Minä en tällaista tuntenut, ja se on ihan OK. Saatan arvata mistä se johtuu ja olla myös väärässä.

Tunsin ja olen tuntenut kaikkein päällimmäisenä valtavaa uteliaisuutta. Sen jälkeen ovat seuranneet lämpö, ilo ja kasvava kiintymys kolmosia kohtaan. He ovat suloisia, ja voisin katsella heitä (tai ihan vaikka vaan pelkkää yksittäistä sormea, korvaa, olkapäätä tai melkeinpä ihokarvaa) loputtomiin, tuntuu nyt. Edellyttääkö rakastaminen toisen tuntemista? En vielä tunne näitä pieniä ihmisiä, mutta olen erittäin innokas heihin tutustumaan ja kaikella todennäköisyydellä rakastumaan.

Aivan ensi silmäykseltä he näyttivät kaikki samalta ja vähemmän pieniltä ja enemmän inhimillisiltä kuin odotin. (Minua varoiteltiin, että keskosvauvat isoine päineen ja laihoine raajoineen voivat näyttää ihan avaruusolennoilta.) Olin käsittämättömän iloinen, että he olivat elossa ja näyttivät äkkiseltään terveiltä.

Onko vaiko eikö lapsi ole kaikki kaikessa?     

Keskustelin ystäväni kanssa aiheesta, ja hän totesi rakastavansa vauvaansa samalla tavalla kuin muitakin läheisiään. Ei enempää, ei vähempää. Ja että lapsi, vastoin monia vanhemmuuden kuvauksia, ei ole hänen kaikkensa. Lapsi on hänelle yksi rakas ja tärkeä osa tasapainoista elämää.

Niin ikään ystäväni tuli raskaaksi hedelmöityshoidoilla. Meidän kohdallamme kiintymisen hiljattaiseen syntymiseen voi vaikuttaa myös koko tarina, jonka myötä tässä pisteessä ollaan. Moni lapsettomuushoidoilla jälkikasvua saanut on kokenut, että lapseen ei ole uskaltanut vielä raskausaikana kiintyä. Jopa vuosien odottamisen jälkeen menettämisen pelko voi olla ankara.

Jos tämä raskaus ei johda lapsen saamiseen syliini, milloin tulen tai tulenko enää ikinä raskaaksi?

Omassa tapauksessani kyseessä oli hoitojen ja (vain vai jopa?) kahden ja puolen vuoden odottamisen lisäksi riski- eli monikkoraskaus, mikä osaltaan voi vahvistaa menettämisen pelkoa. En koe tietoisesti kovin paljoa pelänneeni esimerkiksi keskenmenoa, mutta kyllähän etenkin loppuraskauteen liittyi paljon hermostuttavia hetkiä esimerkiksi liikelaskennan parissa. Paljon epävarmuutta siitä, onko jokaisella vauvalla kaikki hyvin. Paljon pähkäilyä, että mitä jos joku lakkaa liikkumasta ja en huomaa? Ja aikas monta kertaa sanan riskiraskaus käyttämistä lääkäreiltä ja hoitajilta.

Miten sinä koit lapsesi syntymän?

Vaikkei mitään suurta syytä huoleen missään kohtaa ollut, vasta synnytyssalissa parkaisut kuultuani ja vauvat nähtyäni uskalsin luottaa siihen, että heidät saatiin elossa ulos. Ja tästä alkoi sitten oma huolehtimisen ajanjaksonsa paikassa nimeltä vastasyntyneiden teho-osasto, huone numero yksi.

Omat temppunsa tunne-elämälle tekee sekin, että lapsia ei saanut heti syliin tai edes viereen saati sitten kotiin. Kuten aiemmin kirjoitin, en ole ainakaan tietoisesti kokenut tyhjin käsin kotiin tulemista surulliseksi, koska ilmiselvästi vauvojen paras paikka ei vielä ole kotona. Mutta eiköhän tämä jotain jälkiä minuun ja meihin silti jätä.

(Alla olevia kysymyksiä pohdin tätä kirjoittaessani niin intensiivisesti, että poltin samalla pizzan tummanruskeaksi korpuksi uunissa, ja lämmitin (paistoin) risoton mikrossa kumiköntiksi ja puoleen tilavuudestaan. Näiden uhrausten myötä arvostaisin mietteitänne teemasta. Ei palaneesta ruoasta vaan lapseen rakastumisesta.)

Olisinko rakastunut kertalaakista ilman tätä taustaa? Mielenkiintoinen kysymys. Vastausta en tiedä. Käykö näin vain, jos raskauteen tai sen jälkeiseen aikaan liittyy erityistä huolen aihetta, vai voiko niin sanotussa normaalitilanteessakin kiintymys kasvaa vasta hiljalleen? Mitä sinä ajattelet, ja miten koit oman lapsesi syntymän?  Kasvaako rakkauden tai kiintymyksen määrä ajan kanssa, tai voiko sitä ylipäätään mitata?

Kuulisin mielelläni salamarakkaudesta, tipuaskelin kehittyneestä kiintymyksestä ja kaikesta siltä väliltä. 

14 vastausta artikkeliin “En rakastunut lapsiini ensisilmäyksellä”

  1. akm sanoo:

    ❤️voi sua, ruoan polttaja. 😅

    Vauvaan rakastumisesta. En ole koskaan tuntenut välitöntä, ylitsepursuavaa rakkautta vauvoihini salissa. Ihastusta kylläkin. Muutenkin ihmettelen joitain someäitien postauksia. Sitä hyvin positiivista hehkutusta rakkautta lapseen. Jotenkin koen ne teennäiseltä?

    Aattelen samoin, että rakkauteni 4 lapseen on rakkautta. Yksi osa niistä rakkauksista, mitä minulla on mahdollisuus kokea ja osoittaa.

    Ihana, kun kirjoitit tuosta. Somepostauksia lukiessa kun joskus tuntee vähän huonommuutta.

    1. Kirjoittaja sanoo:

      Kiitos rohkaisevasta palautteesta! Tuntui hyvältä kirjoittaa tästä. Mutta jos en olisi etukäteen valmistautunut ja tiennyt että syntyvät sektiolla, menevät teholle jne. niin en ehkä olisi ollut valmis uskaltamaan kirjoittaa näitä ajatuksia. Nyt ehdin selvittää asian omassa päässäni enkä pelkää tuomituksi tulemista.

  2. Äiti2013 sanoo:

    En kokenut lapsen synnyttyä sitä vaaleanpunaista hattaraa, mistä hehkutetaan. Rakastin ja rakastan, mutten kokenut rakastumista. Ehkä siihen oli syynä pelko menettämisestä, koska aivan normaalin raskauden päätteeksi lapsi meinasi kuolla synnytyksessä mekoniumaspiraatioon ja vietti ensimmäisen kuukautena teholla. Kesti viikon, ennen kuin sain lapsen ensimmäistä kertaa syliin. Koin syyllisyyttä hattaran puuttumisesta. Onneksi pääsin heti alkuun puhumaan vauvaperhetyöntekijän kanssa asiasta. Lapsi on terve 7-vuotias,mutta edelleen tuntuu että joku vaihe on jäänyt välistä.

  3. Äiti2013 sanoo:

    En kokenut lapsen synnyttyä sitä vaaleanpunaista hattaraa, mistä hehkutetaan. Rakastin ja rakastan, mutten kokenut rakastumista. Ehkä siihen oli syynä pelko menettämisestä, koska aivan normaalin raskauden päätteeksi lapsi meinasi kuolla synnytyksessä mekoniumaspiraatioon ja vietti ensimmäisen kuukautena teholla. Kesti viikon, ennen kuin sain lapsen ensimmäistä kertaa syliin. Koin syyllisyyttä hattaran puuttumisesta. Onneksi pääsin heti alkuun puhumaan vauvaperhetyöntekijän kanssa asiasta. Lapsi on terve 7-vuotias,mutta edelleen tuntuu että joku vaihe on jäänyt välistä. Rakkaus on kuitenkin vahva.

    1. Kirjoittaja sanoo:

      Kuulostaa rankalta kokemukselta, mutta onneksi lapsesi voi nyt hyvin. Minusta on tärkeää voida, uskaltaa, sanoa ääneen että jotain tuntuu jääneen välistä. Ei kaikkia kupruja tarvitse väkisin silotella. En ollut ajatellut tätä väliin jäämisen tunnetta,mutta näinhän itsekin hyvin voin tulla kokemaan. Herättää surua jota on kai hyvä valmistautua käsittelemään. Lämmin kiitos näkökulmasta!

  4. Lartsa sanoo:

    Olen saanut useamman lapsen yksittäin, ja päälimmäisenä on ollut oma väsy ja sen tuomat taakat alussa. Mutta ei mene montaa viikkoa kun se vauvan tuoksu lumoaa ja rakkaus alkaa puskea sieltä sisimmästä näitä pieniä palleroita kohtaan. Ja se kasvaa…

    1. Kirjoittaja sanoo:

      Lämmin kiitos! Hienoa kuulla erilaisia tuntemuksia ja tarinoita. Itse havahduin yhtenä iltana, että enhän ole vielä päässyt edes nuuhkimaan vauvoja! Tai pussaamaan. Ei oikein luonnistu maski naamalla…

  5. Marja-Kaisa Heikkinen sanoo:

    Älä yhtään huolehdi! Kun kävimme kävelyllä, koin suuren lempeytesi. Jos joku niin sinä tulet elämään äitiyden voimakkaasti kaikkine tunteineen. Äidin rakkaus ei ole staattinen tila, sen seassa ui tyhjyyttä, ääretöntä uupumista, kiukkua ja vähitellen maailman suurinta kiintymistä. Päivä kerrallaan eikä liikaa pyrkimystä hallinnan tunteeseen. Et katsele enää jokea rannalta vaan olet hypännyt siihen, täyteen elämään👍🏻 🌸🌸🌸

    1. Kirjoittaja sanoo:

      Kylläpä osaatkin kirjoittaa upeasti äitiydestä ja elämästä! Rautaisella kokemuksella, epäilemättä. Kiitos näistä sanoista. Meidän kohtaamisemme ovat olleet ilo, olivat ne sitten sattumalta tai sovitusti. Toivottavasti taas törmätään. 🙂

  6. 1,2 vuotiaan tytön äiti sanoo:

    Esikoista odottaessani oli odotukset synnytyksestä ja vauvan kanssa ensi kohtaamisesta korkealla juurikin näistä kommenteista johtuen: ”on maailman paras tunne kun saa vauvan ensimmäistä kertaa syliin, se on rakkautta ensisilmäyksellä”.
    Kun en sitten saanut sillä hetkellä tuota tunnetta, en edes kyynneltäkään tirautettua – koin itseni jotenkin vialliseksi ja syyllistin itseäni aika pitkään tästä. Ensimmäisen kuukauden ajan tuntui myös siltä että hoidan jonkun toisen vauvaa, hän ei tuntunut omalta. Hoivaamisen tarve oli kuitenkin suuri. Onneksi kiintymisen tunne tuli muutaman kuukauden päästä ja nyt en tiedäkään isompaa tunnetta kuin rakkautta meidän tytärtä kohtaan. Olisinpa alussa ymmärtänyt antaa aikaa itselleni ja tutustua rauhassa meidän pikkuiseen ilman syyllisyyden tunnetta, se nimittäin on ihan ok olla tuntematta mitään, uusi ihminen kun vauvakin on synnyttyä johon vaatii hetkensä tutustua ja luoda kiintymyssuhdetta.

    1. Kirjoittaja sanoo:

      Kiitos viestistä. Uskon että olisin itsekin syyllistänyt itseäni jos en olisi etukäteen valmistautunut lukemalla arvokkaita ja rehellisiä kuvauksia siitä, miten hetki ei aina olekaan niin maaginen. Monikkovanhempien sosiaalisen median ryhmissä taisin näitä lueskella ja tästä keskustella. Toivoisin enemmän puhetta kaikenlaisista tunteista ja tunteettomuuksista, niin yksikkö- kuin monikkosyntymienkin osalta. Tunteet kun eivät koskaan ole väärin, ja silti niitä hävetään. Iloa tähän vuoteen teidän perheellenne!

  7. Vh sanoo:

    Esikoiskaksosten kanssa muistan ensipäivistä onnellisen olon, mutten mitään vaaleanpunaista hattaraa. Enemmän koin käytännön haasteita kahden rääpäleen hoidon opettelussa, maidon nousemattomuuden tuskaa, sinisen maitosuklaan yliannostelua… Kuopuksen kanssa ensimmäisissä päivissä oli rakkauskuplan makua, kun (vain yhden) vauvan hoito, imetys ja tarpeisiin vastaaminen tuntui vaivattomalta.

    Kiitos blogista! On ollut ilo lukea tätä ja mieleen on palautunut paljon fiiliksiä omasta monikko-odotuksesta kuuden vuoden takaa. Triplaonnittelut! <3 <3 <3

    1. Kirjoittaja sanoo:

      Kiitos ajatuksista ja palautteesta! Palaute antaa valtavasti virtaa kirjoittamiseen. Miten hyvältä tuntuu lukea tällaisia moninaisia kokemuksia synnytyksen jälkeisistä ajoista. Mukavasti normalisoi näitä kokemuksia jotka saavat mutta joiden ei täydy olla pelkkää hattaraa.

    2. Kirjoittaja sanoo:

      Ja vielä, monikoiden syntymä herättää ihan käytännön asioidenkin kanssa niin paljon riittämättömyyden tunnetta että uskon senkin blokkaavan vaaleanpunaista kuplaa. Nimimerkki “Terveisiä teho-osastolta, vain yksi vauva sylissä. Eilen oli kaksi, kolmas ei mahdu ARGH”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »