Päivi Alasalmesta vanhemmuus on tunteiden sekamelskaa
Herkkyys ja tunteikkuus ovat usein raskaushormonien ensioireita. Herkistymiseni alkoi esikoisen ultraäänikuvaa katsellessa. Pieni sydän pompotti monitorissa ja sikiön muoto oli jo havaittavissa.
– Hyvin menee, muistan sanoneeni ja pillahtaneeni onnenkyyneliin.
Raskausaikana tunsin olevani elementissäni. Rakkaus vastasyntynyttä kohtaan syttyi viimeistään huumaavasta vauvankinan tuoksusta.
Kun pienokainen nukkui parvekkeella tai kehdossa, häntä oli pakko käydä katsomassa kuin ruusutarhassa avautuvaa nuppua. Jos hän kaatui ja loukkasi itsensä, tunsin kivun kuin se olisin ollut minä, johon sattui.
Kun toinen lapsi syntyi, olin jos mahdollista vieläkin onnellisempi.
Kahden ihan pienen lapsen täysimittainen, yhtäaikainen huomioiminen tuotti kuitenkin välillä vaikeuksia, ja riittämättömyyden tunteet alkoivat nostaa päätään. Oi miksi minulla ei ole neljää kättä?
Kerran meille tuli viikonloppukylään äiti kahden lapsensa kanssa. Hän meni nukkumaan, eikä herännyt millään hoitamaan lapsiaan.
Meillä oli siis yksi kolmivuotias, yksi vajaan vuoden ikäinen ja yksi puolivuotias lapsi sekä yksi neliviikkoinen vauva. Mies ja minä hoidimme lapsia liukuhihnatyyppisesti. Tämä tässä huutaa tissiä, tälle täytyy lämmittää tuttipullo, tälle antaa ruokaa, tälle vaihtaa vaippa. Tissi, pullo, ruoka, vaippa, tissi, pullo, ruoka, vaippa.
Mieleen tulivat ne perheenäidit, joilla oli vaikkapa viisi lasta ja mies töissä. Kuinka ihmeessä he ehtivät ruokkia ja kuivittaa kaikki?
Vauva-ajan väsymys oli jotain ihan järjetöntä. Kun aamulla heräsi, tuntui kuin ei olisi nukkunut hetkeäkään. Olisinpa saanut lapset alle 30-vuotiaana! Kuuluisia viimeisiä sanoja, kun asialle ei voinut enää mitään.
Kun lapset kasvoivat, sain nauraa räkättää joka päivä.
Keittiöstämme pääsi eteisen kautta olohuoneeseen ja ruokailutilasta keittiöön. Ruokaa laittaessani jaloissani rälläsi hurja mopojengi muovisilla mopoilla. Lapsilla oli leivontakulhot päässä, huopatossut jaloissa eikä sitten vaippahousujen lisäksi paljon muuta.
Kukaan ei ollut muistanut kertoa minulle, kuinka hauskoja lapset ovat. Harva se päivä minulla oli vedet silmissä hassulaisten kanssa koetusta riemusta.
Tunteiden tärkeyttä jouduin puntaroimaan silloinkin, kun mietin, kannattaako lapset kasvattaa tunteisiin vetoamalla vai järjen sanoilla. Joskus lapseen täppäsi parhaiten järkipuhe, kun pyysin häntä asettumaan toisen paikalle ja miettimään, miltä tästä tuntui.
Myötätunnon kehittäminen on tärkeää, että lapsesta kasvaa hyvä ihminen, joka osaa ajatella omilla aivoillaan eikä vain totella määräyksiä.
Lasten vanhentuessa sain kokea huikaisevaa onnea ja rakkautta, mutta myös voimattomuuden, surun ja kaipauksen tunteita. Tuskin mikään muu kasvattaa ihmistä niin paljon kuin lasten luotsaaminen aikuisiksi.
Lapset pakottavat vanhempansa kohtaamaan tunteensa paljaina ja käsittelemään ne juuri silloin, kun ne tulevat, eikä painamaan niitä piiloon. He opettavat meitä nauttimaan elämästä tässä ja nyt, ei sitten joskus kun.
Päivi Alasalmi on akaalainen kirjailija, satukirjailija ja kahden lapsen äiti.
