Hyppää sisältöön

Heikki Hiilamo: Pitääkö lapsen harrastaa vai ei?

”Lasten harrastuksissa kaikkein tärkeintä on, että ne ovat lasten omia harrastuksia”, kirjoittaa kolumnissaan sosiaalipolitiikan professori ja judoka Heikki Hiilamo. 
Julkaistu
Teksti Heikki Hiilamo
Kuvat Mara Leppä
Heikki Hiilamo: Pitääkö lapsen harrastaa vai ei?

Syksyn iltojen pimetessä minua alkoi itkettää aina, kun olin menossa nukkumaan. Olin vähän toisella kymmenellä ja juuri aloittanut uuden judoharrastuksen. Se tuntui todella kiinnostavalta, mutta samalla hyvin vaikealta, jopa ahdistavalta. Halusin toisaalta lopettaa harrastuksen ja toisaalta jatkaa sitä. Lopettaminen olisi tuonut helpotuksen, mutta samalla olisi menettänyt jotain houkuttelevaa.

Olin pieni ja hintelä, loppuvuodesta syntynyt ujo poika, jolla ei ollut paljon kavereita. Vähän aikaisemmin olin alkanut lukea Kung Fu -sarjakuvalehteä ja harjoittelin sen avulla itsepuolustusliikkeitä. Sitten ostin Max Jensenin kirjan Judon salaisuudet ja mustavyö. Matkin judoliikkeitä yksin omakotitalomme saunatiloissa. Lopetin parin päivän kuluttua todettuani, että osasin kaikki kirjassa kuvatut kymmenet heitot.

Alkusyksystä pääsin judon alkeiskurssille. Judon opetteleminen ihan oikeasti oli haastavaa. Tiukat käyttäytymissäännöt ja kuri pelottivat, samoin harjoittelun vaatima kipu. Judo-opettajat olivat ankaria, kurssikaverit vieraita ja useimmat minua vanhempia. Matka judosalille kesti kahdella bussilla kävelymatkoineen yhteen suuntaan toista tuntia.

Eräänä iltana pohdin tuskaisena harrastuksen kohtaloa, kun äiti tuli sänkyni viereen. Sain jotenkin selitettyä hänelle, mikä mieltäni painoi. Äiti ei ottanut kantaa siihen, mitä minun pitäisi tehdä. Sen sijaan hän antoi ymmärtää, että saan itse päättää mitä teen ja että kumpikin vaihtoehto oli ihan hyvä. Jollain ihmeellisellä tavalla äiti sai mieleni rauhoittumaan, eikä judon jatkaminen tuntunut enää mahdottomalta.

Alkeiskurssin ensimmäinen harjoituskilpailu järjestettiin pari kuukautta tuon illan jälkeen. Otteleminen tuntui aluksi kauhistuttavan jännittävältä, kun koko ryhmä katsoi, miten häviäisin tai voittaisin. Ottelemisen tuoksinassa jännitys unohtui, ja lumouduin täysin uudesta tilanteesta. Vuoden kuluttua pääsin ensimmäisiin kilpailuihin Kuusankoskelle, jossa voitin oman sarjani. Judokaverit – lapset ja aikuiset – heittivät minut kolmasti ilmaan.

Suomessa oli 1980-luvun taitteessa pienoinen judobuumi. Kilpailijoita oli paljon. Joukkueiden SM-sarjaakin käytiin kahdella tasolla. Minulle kertyi tappioita enemmän kuin voittoja, mutta jatkoin silti harjoittelua ja kilpailemista. Pääsin mitaleille vasta kuudensissa nuorten SM-kilpailuissani. Samana vuonna voitin nuorten Pohjoismaiden mestaruuden, pääsin edustusvalmennettaviin ja puolustusvoimien urheilukouluun, mikä oli suuri haaveeni.

Olen monesti miettinyt, mikä sai minut jatkamaan harrastusta pitkät vuodet ilman näkyvää menestystä. Vanhempani eivät lajia erityisemmin arvostaneet. He johtivat pikkukaupungissa keskisuurta vaatetusalan sukuyritystä. Isäni oli lisäksi koulun johtokunnan puheenjohtaja. Toisin kuin koulussa, judosalilla kukaan ei tuntenut vanhempiani, enkä tullut määritellyksi heidän kauttaan. Judoharrastus oli niin merkittävä osa lapsuuttani ja nuoruuttani, että olisin varmasti toinen ihminen, jos en olisi jatkanut judoa.

Olin itse valinnut judon omaksi harrastuksekseni. Se oli myös äidin ansiota. Lasten harrastuksissa kaikkein tärkeintä on, että ne ovat lasten omia harrastuksia.

Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.