Siirry sisältöön
Tarinoita lastensuojelusta

Kuperkeikkaa

26.08.2019

Tulin läheiseen puistoon kirjoittamaan luettavanasi olevaa tekstiä. Uudelleen, puhtaalle paperille. Sen kirjoittaminen on ollut yhtä takussa, kuin hiukseni. Olen lukossa tekstin kanssa, koska minulla olisi niin paljon sanoja ja lauseita sisälläni sitä varten. Onneksi puistossa on kukkia ja kultaisia ilta-auringon säteitä. Jotta tekstistä tulisi minunnäköinen ja tarpeeksi ehjä, olen laittanut Spotifystä The most beautiful songs in the world -soittolistan soimaan hiljaa taustalle.

Löysin itseni kirjoittamasta tätä luettuani kolumnin (Tiina Keskinen, Satakunnan Kansa, 22.7.2019) siitä, miltä nuoresta tuntuu, kun perhe hajoaa, se revitään osiin, eikä se ole enää entisensä. Kun oma koti, turvapaikka, heittää kuperkeikkaa ja on myllerryksessä. Huomasin ymmärtäväni täysin.

Lastensuojelulaitoksissa kuperkeikka on normaali. Lapsia ja aikuisia tulee ja menee kuin liukuhihnalla. On kesätyöntekijöitä, sijaisia, harjottelijoita. Joku löytää uuden suunnan elämälleen, paremman työn tai väsyy laitosarkeen. Tulee uusia lapsia edellisten tilalle, laitoksesta toiseen hyppiviä asiakkaita. Se on kuin pesukoneen linkousohjelma. Ainakin minulle.

Negatiivinen puoli ei ole ainoa totuus. Siitä voi löytää paljon hyvää. Kuten muistoja, tunteita ja hetkiä elämässä, joita ei olisi ilman sitä, että olen tutustunut niin laajaan joukkoon erilaisia ihmisiä. Puhumattakaan siitä, etten kirjoita työhakemuksiini turhaan tulevani hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Koska olen lapsuuteni ja nuoruuteni ajan jakanut oman majapaikkani, kotini ja turvapaikkani niin laajan kirjon kanssa.

Ei valoa ilman varjoa. En voi kuitenkaan vähätellä sitä, kuinka vaikeaa se minulle oli. Epävarmuus siitä, kuka lähtee seuraavaksi. Jaksaako käyttää voimavaroja aina vain seuraavan ihmissuhteen luottamuksen muodostamiseen, jos se kaikki onkin aivan turhaa. Uusi ihminen saattaa olla myös katastrofi, minun kodissa.

Kuten monet meistä lastensuojelun asiakkaista, olin rikottu pieni lapsi päästessäni helvetistä lastensuojelulaitokseen. Ihmisluottamuksen tilillä saldo oli pahasti miinuksella. Kun se pieni minä alkoi hiljalleen huomaamaan, ettei toimittanut enää äidin nyrkkeilysäkin virkaa, se halusi kokonaan uuden äidin. Vanhemman, johon turvautua ja luottaa. Vanhemman joka on valmis taistelemaan lapsensa puolesta. Vanhemman joka seisoo vierelläsi, tapahtui mitä tahansa. Sen sijaan se sai kasan työntekijöitä. Liukuhihnalta. Kasvot vaihtuvat aamuvuorosta iltavuoroon, edellisistä työntekijöistä uusiin. Varaveljistä ja -siskoista uusiin vieraisiin lapsen kasvoihin.

Onneksi löydän rannalla lojuvista simpukankuorista muutaman helmen. On siellä luottamukseni arvoisia ihmisiä. Taistelleet kanssani läpi aallokon, pysähtyneet ihmettelemään pilviverhon takaa pilkistävää aurinkoa. Pelanneet kanssani tyynysotaa, niin kuin aidot sisarukset. Olen tallettanut helmet kauneimpaan korurasiaani ja toivon eniten etten koskaan, ikinä, milloinkaan hukkaa niitä.

Pikkumyy

Pikkumyy on 21-vuotias ikilapsi, joka käy lukiota ja haluaa elää suojassa maailman julmuudelta, mutta samalla nousta omille siivilleen ja lentää ylpeästi. Hän on muuttanut lastenkotiin 8-vuotiaana. Lapsena hän on sekä kironnut että kiittänyt laitoselämää, ikävöinyt tunnetta oikeasta perheestä ja opetellut uudestaan luottamaan ihmisiin.

Pikkumyy pyytää, että emme suhtautuisi ”pahamaineisiin laitosnuoriin” kasvottomana massana, yhteiskunnan outolintuina. Sillä jokaisella on tarina, jonka kanssa hän saattaa kipuilla.

Kuva: Aino Sutinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »