Kuritusväkivalta katkesi minuun
Se oli erään koulupäivän jälkeen, kun sanoin isälle pahasti. Olin yhdeksän. Isä oli pötköttelemässä sohvalla, kuten hänellä oli tapana aina työpäivien jälkeen. Kutsuin häntä laiskaksi. Luulin, että ihmisiä saa yleisesti sanoa laiskoiksi. En tajunnut että näin sai haukkua vain lapsia.
Isän reaktio tuli salamannopeasti. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä tapahtui, minua lennätettiin tukasta pitäen omaa huonetta kohti. Tuntui kuin päänahkaa olisi revitty irti. Omassa huoneessani lysähdin lattialle ja kuuntelin, kuinka sydän hakkasi korvissa. Tärisin sokissa.
Isä nosti minua tukasta, koska pystyi tekemään niin. Se oli tehokas tapa osoittaa pennulle paikkansa tarvitsematta sanoa mitään. Isä kuritti tukistamalla, koska 70-luvulla se oli sallittua ja todella yleistä. Isä teki niin myös siksi, että hänelle oli tehty niin. Ukki purki sotatraumaansa hakkaamalla lapsiaan ja vaimoaan. Sitä kutsuttiin kasvatukseksi.
Englannissa kuritusväkivaltaa kutsutaan hellitellen termillä ”loving smack”, rakastava läimäys. Voiko väkivaltainen teko ikinä olla samanaikaisesti rakastava? ”Smack”illä on vielä jännä kaksoismerkitys, se tarkoittaa myös pusua. Kuten The Guardianin artikkelissa kerrotaan, termin ainoa tarkoitus on tarkoitus kaunistella vanhempien itsehillinnän menetystä ja keinottomuutta.
Suomessa ollaan oltu kielellisesti aivan yhtä kekseliäitä naamioimaan vanhempien harjoittamaa väkivaltaa. Minun lapsuudessani vanhemmat vitsailivat koivuniemen herrasta, joka laulaa ja tanssii lapsen takapuolella. Puhuttiin myös selkäsaunoista, tukkapöllyistä ja luunapeista.
On käsittämätöntä, että vielä 2010-luvulla Euroopassa on maita, jotka eivät edes harkitse kuritusväkivallasta luopumista (Tsekki ja Iso-Britannia). Kanadassa kuritusväkivalta on lailla säädeltyä: sitä saa käyttää 2-12-vuotiaisiin lapsiin ja läimäys pitää annostella avokämmenellä sopivan jämäkästi.
USA:ssa kuritusväkivalta on sallittua ja vuonna 2014 yli 70 prosenttia vanhemmista olikin sitä mieltä, että lapset tarvitsevat välillä ”a good, hard spanking” eli kunnon piiskausta takapuolelle.
Suomessa kuritusväkivalta kiellettiin 1984. Onko meillä siis aihetta röyhistellä rintaamme?
On, sillä kuritusväkivalta on meillä laskenut dramaattisesti koko 2000-luvun. Juuri kukaan ei enää piiskaa lastaan, mutta toisaalta huolestuttavan moni tukistaa lastaan eikä miellä sitä väkivallaksi. Lastensuojelun keskusliiton vuoden 2017 kuritusväkivaltaselvityksessä Piiskasta jäähypenkkiin viidesosa vanhemmista kertoi tukistavansa lastaan ja kolmasosa vanhemmista hyväksyi tukistamisen kasvatuskeinona.
Ajatteliko isä ikinä tekevänstä väärin? Uskon niin. Mutta luulen hänen myös ajatelleen, että oli suorastaan hänen velvollisuutensa kasvattaa niin, koska se oli ainoa tapa, jonka hän oli oppinut. Meidän suhteeseemme väkivalta jätti jäljet. Aloin vihata häntä joka kerta enemmän. Myös kunnioitus häntä kohtaan rapisi. Rakensin häntä vastaan suojamuurin, jonka taakse hän ei enää ikinä päässyt. Hän menetti tyttärensä.
Olisi tekopyhää väittää, ettei ruumiillinen kuritus, jota lapsena sain, ole näkynyt omien lasteni kasvatuksessa mitenkään. Kun lapset olivat taaperoita, tuli hetkiä, jolloin kaikki tuntui ylivoimaiselta. Selkärankareaktio oli tehdä jotakin väkivaltaista. Tunnistin tuon sukupolvien takaa nousevan impulssin pakotuksen kädessä, joka nousi kuin läimäistäkseen. Ymmärsin, että minun oli noina hetkinä parempi poistua paikalta (vähintään henkisesti) ja puhallella pari kertaa ulospäin.
On yhtä vähän syytä hyväksyä kuritusväkivalta kuin mikään muukaan väkivalta. Se on aina loukkaus lapsen, puolustuskyvyttömän pienen ihmisen ruumiillista koskemattomuutta vastaan. Kasvatukseen on runsaasti parempia, kannustavampia keinoja. Vinkkejä esimerkiksi täällä: Kasvata kannustaen!
Tuija Siljamäki
Aihetta aiemmin käsitelty täällä:
Tabu nimeltään kuritusväkivalta
Edellinen:
