Hyppää sisältöön

Palkaton hoivatyö on ansa naiselle

Naisten palkaton hoivatyö on edelleen näkymätöntä ja pitää yhteiskuntaa pystyssä.
Julkaistu
Palkaton hoivatyö on ansa naiselle

Islannissa tapahtui eräänä perjantaina vuonna 1975 kummia. Kaupoista loppui sen ajan suosituin einesruoka, makkara. Toimistoissa parveili lapsia karkkipussien kanssa. Vanhimmat sisarukset oli värvätty huolehtimaan nuoremmistaan. Koulut, päiväkodit ja kalatehtaat olivat joko kiinni tai pyörivät vajaateholla. Vuosi 1975 oli julistettu naisten vuodeksi, ja miesten ylivaltaan kyllästyneet islantilaisnaiset olivat päättäneet ottaa vapaapäivän. He eivät menisi töihin, eivät laittaisi ruokaa, siivoaisi tai hoitaisi lapsia. Nyt nähtäisiin, miten miehet selviäisivät naisten tekemistä näkymättömistä töistä, jotka pitivät arkea paikoillaan.

Noin 90 prosenttia Islannin naisista, 25 000 naista, oli kokoontunut Reykjavíkin keskusaukiolle viettämään vapaapäivää. He eivät halunneet kutsua tekoaan lakoksi, sillä se olisi saattanut johtaa irtisanomisiin, vaan he kutsuivat sitä ”vapaapäiväksi”. Miten miehet sitten selvisivät? Kuulemma he palasivat koteihinsa illalla rättiväsyneinä. Siksi päivää alettiin kutsua Islannissa ”Pitkäksi perjantaiksi”. Seuraavana vuonna maassa säädettiin tasa-arvolaki, joka kielsi naisten syrjinnän. Pian sen jälkeen Islanti sai myös maailman ensimmäisen naispresidentin.

Vaikka moni asia on nitkahtanut parempaan suuntaan noista ajoista, naisten tekemä näkymätön työ pitää arkea yhä paikoillaan, myös meillä Suomessa.

Caroline Criado Perez vyöryttää palkitussa tietokirjassaan faktoja järjestelmällisestä naisten syrjimisestä (Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, WSOY 2020, suom. Arto Schroderus). Hän kertoo esimerkiksi työstressistä. Brittiläisen työterveyslaitoksen mukaan pienten lasten äidit ovat tuplasti miehiä stressaantuneempia. Ovatko he vain herkempiä stressille? Miehet kun eivät vaikuta stressaantuvan ylitöistä yhtä paljon kuin suurin osa naisista. Criado Perez löytää mahdollisen syyn tutkimuksia vertaamalla ja kutsuu ilmiötä termillä ”rasitteeton” eli palkattomasta hoivatyöstä vapaa. Iso osa miehistä on ”rasitteettomia”, ja näyttää siltä, etteivät myöskään ”rasitteettomat” naiset stressaantunnu ylitöistä. Tuntuu kornilta kutsua palkatonta hoivatyötä ”rasitteeksi”, mutta on kuitenkin tosiasia, että rakkaankin ihmisen ympärivuorokautinen hoitaminen on stressaavaa, usein rasittavaakin.

Otetaan esimerkki Suomesta. Vuoden 2017 tasa-arvobarometrin mukaan naiset hoitivat alle kouluikäisiä lapsia lähes tunnin enemmän päivässä kuin miehet. Vuodessa se tekee noin 300 tuntia enemmän ja kymmenessä vuodessa 125 päivää eli yli neljä kuukautta!

Naiset hoitavat edelleen 75 prosenttia maailman palkattomasta hoivatyöstä, monesti oman kokopäivätyönsä lisäksi. Naiset joutuvat hyväksymään urakehityksen katkeamisen, huonommat työehdot sekä pienemmät eläkekertymät tuon palkattoman hoivatyön vuoksi. Myös Pohjoismaissa, myös Suomessa. Jos minun olisi pitänyt osallistua islantilaisnaisten masinoimaan vapaapäivään, en ole lainkaan varma, olisinko voinut osallistua. Oli nimittäin aika, jolloin maailmassa oli vain muutama ihminen, jonka hoiviin saatoin jättää allergisen, tyypin 1 diabetesta sairastavan pienokaiseni. Se oli hyvin yksinäistä aikaa.

Palkattomaan hoivaan sidotut erityislasten äidit ovat vielä heikommassa asemassa kuin terveen lapsen äidit. Se on moninkertainen ansa, josta vaietaan. Criado Perez kirjoittaa: ”Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistään näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen.”

Olen monesti miettinyt, miksi tästä ei puhuta. Päättäjien vaikenemisen ymmärrän, sillä asian hoitaminen kuntoon vaatii rahaa, jota ei tietenkään haluta hassata äiteihin, joiden kuuluukin monen mielestä itse hoitaa lapsensa. Äitien vaikenemista selittänee sama ajatus: on itse, yksin hoidettava, kun lapset on hankittu. Äidit eivät myöskään mielellään puhu rakkaimistaan ”rasitteina” tai ”taakkoina”, mikä on ymmärrettävää. Nyt kun äitien uupumuksesta alkaa kertyä tutkimustietoa, toivon päättäjien havahtuvan. Suomalaisvanhemmat (useimmiten äidit) ovat maailman seitsemänneksi uupuneimpia (Yle).

Meillä on enemmän huostaanotettuja lapsia kuin koskaan. Kun THL selvitti huostaanottojen syitä vuoden 2016 raportissaan (PDF), lähes jokainen huostaanotetun lapsen vanhempi (useimmiten äiti) oli uupunut.

Lasten hoitaminen sijaishuollossa tulee kalliiksi. Samaan aikaan tarvitsemme kipeästi lisää lapsia. Olisiko vihdoin aika jakaa hoivavastuuta tasapuolisemmin? Ei pelkästään äitien ja isien välillä, vaan myös yhteisöllisemmin ja yhteiskunnallisten palveluiden avulla. Olisiko jo aika tukea vanhemmuutta oikeasti eikä vain puhua siitä?

 

Tuija Siljamäki

 

Samasta aiheesta:

Saako äiti puhua väsymyksestä?