You are doing a great job there, mama

Empatia.
Lyhyt sana, mutta todellisuudessa sen todeksi eläminen on yllättävänkin vaikeaa.
Kun muutimme takaisin Suomeen tiesin, että täällä tulee olemaan tiettyjä kulttuurisia eroja, joita  minun tulee olemaan vaikea niellä. Aavistin tunteiden näyttämisen olevan yhden niistä. Yritin varautua siihen, mutta en siltikään osannut.

Haluaisin kirjoittaa, että todistin oman pelkoni vääräksi ja kohdanneeni äärettömän paljon empatiaa Suomessa. Haluaisin kirjoittaa teille siitä, miten tuntemattomat ihmiset ovat osoittaneet  myötätuntoa ja tulleet luokse silloin kun sitä vähiten on itse osannut odottaa.

Valitettavasti näin ei ole täällä käynyt. 

Kerron teille esimerkkinä Kuopuksen ensimmäisestä kouluviikosta. Hänelle ei ollut helppoa lähteä aamuisin, kello kahdeksan aamut tuntuivat olevan silkkaa kidutusta. Lapsi olisi halunnut jäädä ikuisesti kesälomalle ja koulun tuomat vaatimukset ja uudet rutiintit tuntuivat aamuvarhaisilla tunneilla lapsesta aivan liialta.
Jo heti ensimmäisenä koulupäivänä hän purskahti itkuun eikä siitä meinannut ensimmäisillä viikolla tulla lainkaan loppua ennen kuin lapsi pääsi luokkaan.
Jouduin saattamaan lapsen usampana aamuna itkien koulun ovelle ja työntämmään hänet sisään kyyneliä niellen ja niiskuttaen (koronan takia vanhemmat eivät saa astua kouluun sisään).

Halusin takaisin siihen yhteisöön, joka osoitti avoimesti tukeaan, empatiaa ja välittämistä

Tiesin että tilanne helpotta, tiesin että hän tottuu. Mutta siinä hetkessä tilanne tuntui sydäntäsärkevältä ja raskaalta. Yhtä sydäntäsärkevältä tuntui seistä keskellä koulun pihaa, jossa oli lukuisia muita vanhempia, jotka käänsivät vain päänsä pois.
Noina hetkinä kaipasin takaisin Piilaaksoon niin voimakkaasti, että ikävä ravisteli kehoani pienin väristyksin. Halusin takaisin siihen yhteisöön, joka osoitti avoimesti tukeaan, empatiaa ja välittämistä.

Kun Kuopus Piilaakson koulujen alkaessa itki aamuisin lähtöä oli siinä useampi vanhempi lohduttamassa. Ja kun luokanovi painui lapsen takana kiinni satelivat ympärilläni kannustavat sanat, jotka kertoivat lapsen varmasti pärjäävän ja kyselivät minun pärjäämisen perään. 

Kaipasin Piilaaksosta sitä nähdyksi tulemisen tunnetta, sitä että sinä et ollut vanhemmuuden tiukassa paikassa yksin. Kaipaan sitä, että tuntematon ihminen voi sanoa toiselle sen kliseisen fraasin: “You are doing a great job, mama!”

Täällä minä seisoin yksin koulunpihalla ja keräilin särkyneen sydämeni palasia sen pihalta ja nielin ikävääni. Muut vanhemmat katsoivat häveliäästi poispäin. Olivat kuin lapsen itkua ei olisi ollut olemassakaan.

Ja kun yhtenä aamuna vihdoinkin joku kysyi miten lapsi pärjää, oli hänkin ihminen joka oli asunut 24 vuotta Amerikassa, suomalainen, mutta täysin amerikkalainen tavoiltaan.

Kaipasin Piilaaksosta sitä nähdyksi tulemisen tunnetta, sitä että sinä et ollut vanhemmuuden tiukassa paikassa yksin

Minä en usko, ettei suomalaisilla olisi empatiaa. Kyllä heillä on. Tunnen monia suomalaisia, joilla on valtavan suuret empatiavarastot. Mutta kyky näyttää se julkisesti, se uupuu tästä kulttuurista.
Yritän opettaa omat lapseni olemaan avoimia, näyttää esimerkkiä että on ok katsoa kohti ja tarjota apua, tukea, myötätuntoa. Että on ok ehkä itsekin hieman itkeä toisen puolesta. Ettei siinä ole mitään hävettävää.

En tiedä totunko tähän koskaan. Tähän jäyhään kulttuuriin, jossa pehmeys luokitellaan heikkoudeksi. Jossa kyyneleitä hävetään ja toisen kehuminen on itseltä pois.
Toivon tottuvani, samalla kuitenkin toivon että en totu. Haluan yrittää olla yksi niistä esimerkeistä, joiden avulla tämä pohjoisen kansa ottaisi askeleita pois tästä pois katsomisen kuttuurista. Vaikka se olisi vain omien lasten kautta, mutta sekin olisi alku.

Koska ihan oikeasti, valtaosa teistä siellä ruutujenkin takana:
“You are doing a great job there, mama/papa”

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com