Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vuosi 2019

28.12.2019

 

Vuosi hiipii kohti loppuaan.
Nämä joulun jälkeiset ja uuden vuoden aattoa edeltävät päivät sekoittuvat sumuiseksi puuroksi. Kalenterista pitää tarkistaa mikä viikonpäivä on menossa, päivämääräkin on useinmiten hukassa.
On vain joku epämääräinen aika joulun jälkeen, ennen uuden vuoden alkua.

Tämä on se aika  kun olen antanut itselleni luvan vain olla. Ulkoilla, kuvata, tuijottaa eteeni teetä juoden.
Tänään olen ensimmäistä kertaa hetkeen kaivanut esiin koneen ja sen niin kutsutun tärkeiden papereiden kansion ja hoitanut byrokratiaa.
Talo on rauhallisempi kuin päiviin. Osa serkuista lähti jo heti joulun jälkeen, tänä aamuna lähti Itävallan seurue. Kymmen lapsen seurue on kutistunut neljään.
Aikuisiakin on enää vain kymmenen.


Tänään ulkona oli pakkasta viisitoista astetta. Se tuntui jo kylmänä puraisuna poskissa ennen kuin ehdin levittää kasvoilleni pakkaselta suojaavan rasvakerroksen.
Totuus Suomen talvesta alkaa valjeta lapsille. Esikoinen parahti ensimmäisen kunnon pakkaspäivän alussa ihmetyksestä että miksi ihmeessä tämä ilma sattuu häntä kasvoihin. Ja kun Kuopus tänään auringon noustessa metsänreunan takaa ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon totesi kesän ihan kohta varmaan alkavan, jouduin puremaan huultani etten olisi purskahtanut hyväntahtoiseen nauruun.


Arki hiipii pieninä palasina elämään, lasten päiväkoti laittaa viestiä tarvittavista ulkoiluvarusteista sekä tulevista infotilaisuuksista kaksikielisten lasten kouluihin.
Järjestelen viimeistä muuttoajoa Helsinkiin ja huomaan hitaasti orientoituvani kohti tulevaa.

Kulunut vuosi on ollut hyvin omanlaisensa. Kuten oikeastaa joka ikinen vuosi jo pitkän aikaa.
En muista koska meillä olisi ollut toistuvaa tasaista vuotta elämässämme.
Me emme vain ole niitä ihmisiä, me molemmat Puolison kanssa kai tietoisesti hakeudumme keskelle muutoksia. Kyllästymme liian samanlaisiin kaavoihin. Ehkä juuri siksi me olemme yhdessä, koska me molemmat tietoisesti hakeudumme kerta toisensa jälkee epämukavuusalueellemme, kuin haastaen itseämme. Uudelleen ja uudelleen.


Vielä alkuvuodesta me ajattelimme viettävämme tämän koko vuoden tasaisesti siinä elmässä jonka me olimme rakentaaneet Amerikkaan. Minä muistan tammikuussa pohtineeni että olisi ehkä ihanaa viettää tämä joulu 2019 taas Nevadassa, siellä samassa kalastajamökissä kuin edellinenkin joulu. Ajattelimme, että menemme kesällä neljäksi viikoksi Suomeen ja sitten palaamme takaisin kotiin piilaaksoon ja jäämme vielä ainakin vuodeksi.
Toisin elämä kuitenkin sitten asiat päätti.
Aina jälkikäteen olen löytänyt kaikista vuosista jonkin teeman. Halusin sitä tai en. Jostain syystä vuoteni tuntuvat rakentuvat aina jonkin tietyn aiheen ympärille. Se on lähes huvittavaa huomata.


Olen aikaisemmin kirjottanut jo teille miten vuosi 2017 oli kohtaamisien vuosi. Sen vuoden aikana opin avaamaan itseäni muille ihmisille tavalla jota en aikaisemmin osannut. Ja sen ansioista löysin muutoin raskaaseen elämänvaiheeseemme ihmisiä joita en olisi koskaa ajatellut voivani löytää.
Vuosi 2018 oli matkojen vuosi. Kierisimme Amerikan mannerta ristiin rastiin, löytäen yhä upeampia kohteita joiden edessä mykistyimme. Matkustimme ja koimme kulkevamme juurikin sitä polkua mitä halusimme tulla takaisin kulkemaan.
Mitä tämä vuosi 2019 sitten meille edustaa? Tai minulle?
Koen tämä olleen ennen kaikkea itseni löytämisen vuosi.
Yllättävää, mutta sitten lopulta kuitenkin niin itsestään selvää.


Kulunut vuosi on ollut ensimmäinen vuosi sitten Esikoisen syntymän kun olen oikeastaa ihan aidosti alkanut taas löytää enemmän itseäni.
Jos nyt väittäisin, että löysin tämän vuoden aikana sen Annuskan joka olin joskus aikana ennen lapsia, valehtelisin. Ei häntä enää ole. Eikä se ole asia mitä pitäisi surra, aika aikaansa kutakin. 

Kuluneen vuoden aikana minä löysin toiselaisen Annuskan.

Löysin itsestäni sen ihmisen joksi olen viimeisen seitsemän vuoden aikana muuttunut. Toki siellä pohjalla elää edelleen se Annuska joka olin lapsena, nuorena ja sitten nuorena aikuisena.
Ei kukaan kykene historiaansa pakenemaan, aina se lyö lävitse lopulta kuitenkin.
Mutta minä koen löytäneeni sellaisen minuuden, joka on tavallaan uudenlainen.


Aloitin alkuvuodesta tankotanssin. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen tein jotain säännöllisesti vain ja ainoastaan itseäni varten. Aloin myös käydä aamuvaelluksilla ystäväni kanssa. Viikonloppuisin varastin aamuvarhaisella itselleni kaksi kolme tuntia ja vaelsin reittejä joita lasten kanssa ei niiden rankkuuden vuoksi voinut kiertää.
Aloin löytää itsesäni vahvemmin Annuskan. Sen ihmisen joka on joku ilman lapsiakin. Ei äiti, ei Puoliso. Vaan ihan itsenäinen Annuska.



Kesällä Suomessa vietimme Puolison kanssa useamman päivän kahdestaan, ilman lapsia. Huomaisimme jälleen kerran miten hyvin viihdymmekään toistemme seurassa. Miten meillä on hyvä olla, ei pelkästään äitinä ja isänä, vanhempana, vaan nimenomaan kahtena omana ihmisenä, pariskuntana.
Kevään ja kesän murroksessa myös pitkään jatkuntu kirjaprojektimme saapui viimein maaliinsa ja sain käsiini uunituoreen lastenkirjamme. Se tuntui olevan ensimäminen merkki siitä, millainen merkitys sanoilla on minun elämässäni; merkki siitä että sanat ovat nouseet kuvien rinnalle minun mediakseni.
Myöhemmin kesällä matkustin itärannikolle oman valokuvausnäyttelyni avajaisiin. Vietin kokonaisen viikonlopun taiteilijana. Kävin näyttelyissä, keskustelin taiteesta ja kulttuurista. Kokonaisen viikonlopun ajan elin vain itselleni ja valokuvaukselle.

Kesän ja syksyn aikana me löysimme perheenä itsemme retkeilemästä, yhä enemmän ja enemmän. Vaelsimme aina vain pidempiä matkoja, nukuimme teltassa ja tuijotimme ilta toisensa jälkeen nuotioihin. Punapuut nousivat yllämme ja meri heitti aaltoja rantaan. Ja minä koin meidän kaikkien löytävän yhä enemmän iteämme ja sitä kautta toisiamme perheenä.
Meistä kaikista tuntui kasvavan vahvempi tiimi, mutta myös vahvempia yksilöitä.

 

Syksy toi mukanaan ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen hetket kun minä sain tehdä viikottain monta tuntia töitä ihan vain itselleni. Koin löytäväni itseäni yhä enemmän ja enemmän työssäni. Löysin kirjoittamisesta vielä lisää sävyjä, koulutin itseäni algoritimien maailmaan ja opiskelin kasvatustieteen ohella lasten seksuaalikasvatusta.
Aloin nähdä itseäni yhä selvemmin myös sanojen ammattilaisena, en vain pelkästään kuvaajana.

Mitä pidemmälle syksy kulki, sitä enemmän koin olevani sinut itseni kanssa. Sinut kehoni kanssa, sinut mieleni kanssa ja sinut taitojeni kanssa. Tunsin löytäneeni intohimoja ja taitoja joista en ollut oikeastaan osannut edes haaveilla.
Kesän viimeisillä metreillä, syksyn jo koputellessa oveen löysin yllättäen elmääni uusia ihmisiä, ystäviä. Uskon sen vahvasti johtuvan myös siitä että olin vihdoinkin niin sinut minuuteni kanssa. En kokenut minkäänlaista tarvetta olla mitään muuta kuin mitä olin. En kertoa itsestäni kenellekkään enempää kuin mitä kysyttiin, en yrittää päteä tai näyttää paremmalta kuin mitä olin. Tuntuu että olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kokonaisvaltaisesti sellaisena kuin olen. 

Tämän vuoden aikana minä olen myös uskaltautuntu vihdoinkin sanomaan ääneen niitä asioita joissa olen hyvä. Olen lakannut suomalaiseen tapaan vähättelemästä taitoja joissa oikeasti loistan. Opin ottamaan kehuja vastaan ja kehumaan avoimesti muita.
Toki nämä kaikki opit ovat olleet olemassa jo vuosia, olen osannut palasia näistä. Mutta kokonaisuutena koen tämän kaiken oikeasti vasta rantautuneen minuun tämän vuoden aikana. Muiden ihmisten kehuminen ei tunnu enää oudolta ja muiden kehujen vastaanottaminen hymysyin ei enää vaivaannuta.

Tänä vuonna olen ehkä enemmän kuin koskaan aikuinen Annuska. Annuska jolla on hyvin rikas menneisyys, mutta myös Annuska jolla on hyvä itsetunto ja vakaa ammattitaito monessa asiassa.
Ja tämä on hyvä paikka olla.


Ensi vuosi on täysin tuntematon. 

Meillä ei ole mitään tietoa siitä  mitä se tuo tullessaan. Ei yhtään mitään.
Minä en tiedä millaiseen työhön päädyn, toivon sen vain olevan sitä missä olen oikeasti hyvä.
Me emme tiedä millaiseksi elämämme kaupugissa muototuu vuosien omakotitaloelämän jälkeen. Toivomme vain sen olevan ystävärikasta ja naurua täynnä.
Me emme tiedä millainen koulupolku lapsiamme odottaa, toivomme vain sen olevan heille hyvä, innostava ja lempeä.

En aseta seuraavalle vuodelle mitään tavoitteita, en toiveita enkä vaateita.
Olen huomannut, että elämä tuo niitä itse eteen, silloinkin kun niitä ei itse haluaisi. Otan siis vastaan sen mitä tulee, katsotaan vuoden päästä minkä teeman universumi päätti minulle vuonna 2020 antaa.

Ihanaa, toiveikasta ja lempeää uutta vuotta!


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »