Vuoden ensimmäinen päivä

Ystäväni päivitti sosiaaliseen mediaan “vuoden ensimmäinen täydellinen päivä.”  Tammikuun 1 päätteeksi. Idyllisten perhekuvien ja rakkauden täyteisen tekstin alle oli jätetty paljon kommentteja joissa kerrottiin miten ihana päivä ihmisillä oli ollut ja miten se olisi varma merkki siitä että koko tuleva vuosi tulisi olemaan yhtä täydellinen. 

Aluksi ajattelin, että ehkä minäkin voisin kirjoittaa teille siitä miten ihana vuoden ensimmäinen päivä meillä olikaan eilen.
Kirjoittaa miten aurinko paistoi ja minä vain rakastin ja tulin rakastetuksi. Miten lapset nauroivat ja aallot löivät rantaan nostattaen pärskeitä kasvoillemme.
Minulla on kamerassa liuta kauniita kuviakin näistä hetkistä. Hiekkaa, merta, hymyjä, juoksevia askeleita.
Jään kuitenkin miettimään eilistä, jään miettimään sitä niin pitkäksi aikaa, että kamomillateeni jäähtyy mukissani ja pyyhin nuo kaikki liian kauniit ja koreat lauseet pois.

Rehellisyys.
Sitähän minä olen aina kaikilta vaatimassa.
Puolisolta, ystäviltä, kollegoilta, lapsiltamme, eniten kaikista itseltäni.

Kirjoitan siis eilisen uudestaan.
En siksi, että olisin oikeastaan valehdellut ensimmäisessäkään versiossa, jätin vain osia kertomatta. Osia jotka ovat kuitenkin aivan yhtä totta kuin ne kirjoitetutkin kappaleet, joten nekin ansaitsevat tulla kerrotuksi.

Herään, kun lapset venkoilevat sängyssämme koittaen vuoroin herättää minua ja Puolisoa. Kuopus nykii minua hiuksista ja hokee minulle “koska sinä oikein nouset” mantraa suoraan korvaan.
Käännän mielenosoituksellisesti selkäni, tuntien vielä unen painavan viitan harteillani ja niskasta säteilevän jännityspäänsäryn otsallani.
Mutisen lapselle unesta painavalla äänellä “pyydä isää” Kestää ikuisuudelta tuntuvan ajan, että Puoliso saa itsensä oman unensa läpi hereille ja ymmärtää etten minä ole vastoin tapojani nousemassa lasten kanssa ylös.
Hiljaa hän nousee sängystä ja hätistelee lapset ulos painaen makuuhuoneemme oven hiljaa perässään kiinni.
Kaivaudun syvälle peittojen alle ja kuulen kuinka olohuoneen puolella lämmitys hurahti käyntiin, sen tasaiseen hurinaan oli helppoa nukahtaa hetkeksi uudelleen.
Herätessäni on aamupalapöytä katettu ja tee höyrysi kupissa.
Lapset katsovat sohvalla piirrettyjä silmät tietokoneenruuta napittaen.
Hymyilen unisin silmin Puolisolle, jonka pörröiset hiukset saivat hänet näyttämään x-manien wolverinelta.

Kello ei ole vielä paljoa, mutta me kaikki käynnistymme hitaasti. Puoliso vastailee kysymyksiini päivän suunnitelmista epämääräisin olankohautuksin ja kaivautuuu syvemmälle puhelimen tarjoamaan uutisvirtaan.
Lapset katoavat leikkimään legoillaan lastenhuoneeseen, alkaen pian tuoda niitä aurinkoiseen olohuoneeseen heidän huoneessaan olevan sotkun aiheuttaman tilanpuutteen tähden.
Selailen itse hetken puhelintani ja ehdotan sitten, että menisimme rannalle.
Sille rannalle jolle oli hieman vaikeampi laskeutua, jonka tähden en itse yksin lasten kanssa sinne usein jaksanut mennä.
Puoliso vaikenee ensin, nyökkää sitten.
Kerron tekeväni lounaan mukaan.

Keittiössä keitän makaroonia lapsille, teen minulle ja Puolisolle voileipiä.
Katselen miten kiehuvasta vedestä nouseva höyry tarttui ikkunalaseihin ja sumentaa ulkona olevan aurinkoisen maiseman.
Pilkon hedelmiä ja keitän teetä.
Lopulta pakkaan kaiken ja ilmoitan lapsille että pitäisi pukea.
Puoliso jää olohuoneeseen pukemaan lapsia minun pukiessa itseni makuuhuoneessamme.
Lapset käyvät ylikierroksilla ja juoksevat pitkin asuntoa malttamattomina.

Autossa kuunnellaan musiikkia, aurinko paistaa ja taivas on kirkkaan sininen.
Tunnelma on leppoisa ja hyvä.
Esikoinen alkaa puolessavälissä matkaa kitistä milloin ollaan perillä. Kuopus nukahtaa.

Saavumme rannan parkkipaikkaan. Parkkipaikka on kuoppainen ja huonokuntoisin ehkä koskaan näkemäni. Joka kerta kun ajan auton sille, vannon että seuraavan kerran ajan auton parkkiin sinne kauemmas, vaikka sieltä pitkääkin sitten kävellä lähes kilometri.
Aina minulla kuitenkin on joku outo tekosyy ajaa tälle kuoppaiselle ja reikäiselle parkkipaikalle, jonka epäilen olevan ylipäätään vain ihmisten itse kehittämä alue, vailla virallista lupaa toimia parkkipaikkana.
Kuopus on itkuinen herättyään uniltaan, Esioinen yli-innokas.
Molemmilla on nälkä.
Puoliso on vaitonainen, sanoo hänkin olevansa nälkäinen.

Hengitän itse syvin vedoin sisään meri-ilmaa. Toivoisin niin kovasti koko perheen voivan tuntea tämän saman vapauden tunteen joka kerta kun saavumme meren läheisyyteen, tämän tunteen kuin olisi lintu joka lähtee lentoon.
Mutta tiedänhän minä ettei se niin mene. Ei tämä sama tunne valtaa joka kerta koko perhettä.
Joskus, kesäisin, kun päivä on lämmin kuin linnunmaito, kun aurinko paahtaa niin että meri tuo siihen lähinnä viilentävän helpotuksen, silloin usein koen koko perheeni rakastavan näitä retkiä samalla tavalla kuin minä.
Olen vain hyvä unohtamaan sen.

Kävelemme varoen alas kohti rantaa. Polku on jyrkkä ja jokainen askel on otettava harkiten. Esikoinen menee edeltä, hän rakastaa merta. On aina rakastanut. Kuopus tarttuu Puolisoa ensin käsistä ja lopulta syliin nostettuna kaulasta.
Kun astumme hiekalle Esikoinen ottaa Puolisoa kädestä ja pyytää häntä kävelemään kanssaan.
Kävelen Kuopuksen kanssa, hänen pieni kätensä minun kädessäni.
Lapsi vääntää naamaansa unisena ja alkaa itkeä. “Minä en halunnut tulla tänne!” Hän huutaa kilpaa lokkien kanssa jotka lentävät ylitsemme. Kyykistyn hänen eteensä, kerron että olen pahoillani ettei hän halua olla täällä, mutta täällä me nyt olemme. Huomaan harmituksen äänessäni. Huomaan miten olisin halunnut tämänkin lapsen nauttivan meren pauhusta ja hiekasta jalkojensa alla juuri tänään.

Lapsi huutaa haluavansa pysähtyä siihen kohtaan ja syödä, ja sitten lähteä.
Kerron haluavani mennä luolan läpi toiselle rannalle, toiselle puolelle, siellä olisi tuulensuoja ja lämmin.
Neljävuotias kävelee vierelläni, käsi kädessäni ja ulisee. Ulisee ettei halua olla täällä, että haluaa syödä polun päädyssä, että ei halua mitään.
Hengitän syvään sisään ja kävelen päättäväisesti eteenpäin.

Löydetään kaunis pieni kieleke kallion alta, tuulensuojasta. Istutan lapset kielekkeelle ja annan heille ruokatermokset syliin. Hiljaisuudessa he syövät makarooneja ketsupilla.
Puoliso istahtaa myös kielekkeelle ja syö hapankorppuja. Olisi ehkä kaivannut parempia eväitä, mutta kotona jääkaappi oli tyhjä.
Syötyään lapset siirtyvät leikkimään hiekkaan. Istun kielekkelle ja suljen hetkeksi silmät.
Aurinko porottaa kuumana, pitää riisua päällimmäinen paita.

Hetken annan ajatusteni vaeltaa jonnekin kauas, ulapan tuolle puolen.
Todellisuuteen minut repii lasten äänet ja Puolison tiukka kielto siitä ettei hiekkaa saa heittää toisia päin.
Jään katsomaan mitä lapset tekevät.
He murtavat suolan kovettamasta hiekasta palasia ja heittävät sitä kohti kiviseinää niin että se särkyy.
Sanon minäkin, ettei saa heittä jos toinen on edessä, kiellän heittämästä kohti, sanon että pitää heittää syrjässä ettei toiseen osu.
Osuu silti. Sanon tiukemmin. Sanon että leikki pitää lopettaa jos ei se onnistu sääntöjen puitteessa.
Esikoinen ottaa kourallisen hiekkaa, juoksee Kuopuksen luo ja kaataa hiekat kädestään hänen selkäänsä.

Puoliso on kahdella askeleella Esikoisen luona.
Nostaa ilmaan, kantaa kielekkeelle.
On vihainen.
Esikoinen huutaa, Puoliso huutaa.
Yritän sanoa väliin rauhoittavia sanoja.
Isä ja lapsi riitelevät, niin samoilla tavoilla, niin samoilla sanoilla.
Toinen huutaa, sinä tottelet kun minä sanon, toinen vastaa samalla uhmalla Ei!
Lapsi tietää isänsä heikot pisteet, tökkii niihin lisää, toinen ei osaa pitää suojaa yllä, hermostuu ja antaa toisen hermostuttaa lisää.

Siinä he ovat, minun rakas perheeni.
Yksi makaa hiekassa kuin ei huutoa kuulisikaan, piirtelee kirjaimia kovaan pintaan, toiset kaksi huutavat toisilleen kilpaa, kumpikin jo kaiken malttinsa menettäneenä.
Viimeisen kerran Puoliso sanoo ole hiljaa tai vien sinut autoon, lapsi huutaa vain lisää.
Näen edessäni vaikean nousun, näen itkun ja päivän lopullisen piloille menon. Kellokin on vasta kaksitoista.
Puutun tilanteeseen, ärähdän.
Sanon toiselle mene itse autoon rauhoittumaan, toisen käsken mennä reppuni viereen seisomaan. Ilman vastalauseita.

Puoliso lähtee vihaisena kävelemään rantaviivaa pitkin. Eri suuntaan kuin missä polun pää olisi.
Annan mennä. Puhiskoon kiukkunsa merelle.
Puhun Esikoiselle, rauhoitan tilanteen.
Lohdutan Kuopusta, joka itkee poiskävelleen Puolison perään.
Esikoinen huutaa haluavansa mennä katsomaan rapuja rannan toiseen päähän.

Sanon, etten voi kipeällä kädellä kantaa kahta reppua.
Vakuutan samalla Kuopukselle että isä tulee takaisin, heti kun kiukku on lakannut.
Tuijotan merelle ja toivon voivani joskus lentää pois kuin tuo pelikaani joka liitää siipien koskiessa aaltoja.
Mietin etten aina jaksaisi minäkään, olla se aikuinen.
Mietin miten olenkaan oppinut tähän, etten itse enää huuda ja raivoa.
Ikäkö sen on tehnyt? Tuskin, vastaan itse itselleni, elämä sen on tehnyt.
Kun viettää 24/7 lasten kanssa lähes 5 vuoden ajan, oppii jossain vaiheessa ne oikeat tavat selvitä riidoista.
Oppii, ettei huuto auta.
Oppii, ettei lasta saa päästää ihon alle.
Oppii, että lapsi tietää kyllä parhaiten miten juuri sinua ärsytetään, eikä häpeile käyttää sitä. Sinun tehtäväsi on olla ärsyyntymättä siitä.
Huokaan.

Lopulta Puoliso palaa takaisin. On rauhottuntu, muttei halua puhua, ei kenenkään meidän kanssa.
Ottaa repun ja seuraa meitä kohti rapukallioita.
Kävellään lasten kanssa edeltä. Esikoinen pyrähtelee hiekassa, Kuopus juoksee perässä. Pienet jalat jättävät pienetä jäljet.
Ei löydetä rapuja, merivuokkoja kyllä.
Kuopus haluaa kotiin. Sanoon niin monta kertaa.
Lähdetään jo.
Nyt, Lähdetään. En halua olla täällä enää.

Minä haaveilin, että oltaisiin kaikki yhdessä ylitetty rapukalliot, käyty seikkailemassa isoilla kallioilla, ihmetelty mitä niiden takaa löytyy.
Katselen kuitenkin pientä perhettäni ja totean ettei tänään ole se päivä.
Ajattelen, että meillä on koko vuosi edessä, ei tänään tarvitse, ei tarvitse etsimällä etsiä vaikeita hetkiä.

Autossa lapset kuuntelevat musiikkia ja katselevat ikkunasta ulos.
Riitely puhdistaa ilmaa, sanovat monet.
Niin se tavallaan tekeekin.
Tuntuu kuin kahden viikon yhdessäolemisen höyryt olisi nyt huudettu ulos.
Ehkä se pitäisi osata ottaa vain niin, uloshuutona.
Parempi, että tapahtui loman viimeisenä päivänä kuin, että ne olisivat jääneet sinne viikkotolkulla kytemään.
Ei kai ne tunteet päivämääriä lue. Ei ne välitä että on vuoden ensimmäinen päivä.
Jos pitää päästä ulos, pitää päästä ulos.

Ylitän kukkulat, ajan kotiin.
Lapset juoksevat autosta sisälle, legoleikkien pariin.
Puoliso kysyy lapsilta josko hän tekisi kaakaota välipalaksi. Sanojen läpi kuultaa puhdas anteeksipyyntö.
Esikoinen katsoo Puolisoa, tulee ja halaa. Ilman sanoja.

Minä menen kauppaan, teen iltaruokaa, poltan nachot uunissa ja joudumme tyytymään epämääräisiin ruokajämiin joita kaivan jääkaapista.
Illalla mennessäni nukkumaan toivon, etteivät ennusteet siitä että vuoden ensimmäinen päivä resonoisi tulevaa vuotta pidä paikkaansa.
Koska siinä tapauksessa voin nyt jo hyvästellä haaveet siitä rauhallisesta vuodesta.

Yöllä, käännän kylkeäni puoliunessa, tunnen Puolison lämmön vierelläni, hänen kätensä hapuilee kyljelleni, siihen tuttuun koloon kylkiluiden alla.
Makaan siinä ja odotan unen tulevan takaisin, makaan ja hengitän.
Mietin tuota päivää ja tiedän muistavani sen aina.
En siksi että se sisälsi kitinään ja riidan, en siksi ettei se ollut täydellinen.
Vaan siksi, että se sisälsi elämän kaikki elementit.
Aitoina.
Rehellisinä.
Paljaana.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com