Valintoja joita ei kannata katua – ajanjakso lasten kanssa kotona

Sinä voisit olla jo työelämäsi huipulla. Unelmatyössäsi. Totesi eräs tuttavani minulle kun hänelle selvisi, että etsin vakinaista työtä.
Mutta valitsit lähteä ulkomaille ja tehdä hanketöitä.
Niin. Niin valitsin vastasin. Enkä ole katunut. 

Muistatteko ne ajat kun Piilaaksossa tuskailin sitä, etten jaksaisi olla vain kotona. Miten haikailin sitä elämä mitä niin moni ystäväni tuntui elävän, että aamuisin lapset viedään hoitoon ja eletään sitä oman työn tuomaa kuplaa.
Ja iltaisin lapsi haetaan hoidosta ja vietetään aikaa kotona jonka jälkeen mennään ajoissa nukkumaan voidakseen taas viedä lapsen ajoissa seuraavana päivänä tarhaan.

Tiesin toki jo silloin, ettei se elämä varmasti ole monelle se mieluisin mahdollinen. Että moni olisi jäänyt kotiin kuten minä jos vain olisi ollut mahdollisuus. 

Silloin hoin mantran lailla, että muistaisin ne vuodet varmasti loppuelämäni enkä katuisi niitä loppujen lopuksi koskaan. Saisin olla kotona kun lapset kasvavat, nähdä miten he oppivat olemaan yksilöitä ja olla se joka tarjoaa heille heidän päivittäiset virikkeensä.
Viis ammatillisesta itsemurhasta, jonka siinä rinnalla tunsin tekeväni.

Aina mantrani sanoma ei tullut sydämestä. Sen minä myönnän silmät kirkkaina.
En aina jaksanut uskoa itsekään siihen, että se oikeasti kannattaisi ja etten koskaan katuisi. Oli hetki kun se elämä oli oikeasti aika raskasta. Vaikka kaikki koittivatkin kertoa muuta. “Elämän parasta aikaa” hoettiin meille arjen pyörityksestä väsyneille pikkulasten vanhemmille tuon tuostakin.
“Nauti nyt kun lapset ovat vielä pieniä, nyt ne ongelmatkin ovat vielä pieniä. Kun lapsi kasvaa, kasvavat ongelmatkin.”

Olen varma, että ihmiset, jotka näin sanoivat tarkoittivat oikeasti vain ja ainoastaan hyvää.
Kuitenkin niissä hetkissä se tuntui raskaalta. Muistan sen edelleen. Sen syyllisyyden siitä, että kehtasi valittaa vaikka sai kaiken ja vähän päälle. Sai lapset, sai kodin sai vapauden olla kotona. Ei ollut pakko mennä töihin, tai toisaalta, ei ollut varaa mennä töihin kun lastenhoito olisi ollut liian kallista verrattuna palkkaan.

Lapset kasvoivat. Elämä muuttui. Ja varsinkin kaikki muuttui kun palasimme takaisin Suomeen. Nyt kun lapset ovat päivät esikoulussa ja päiväkodissa ja me molemmat vanhemmat töissä, nyt minä vasta ihan oikeasti näen noiden vuosien arvon. Senkin minä myönnän. Nyt kun olen siitä elämästä hieman sivussa, minä ymmärrän miten upeaa olikaan saada elää lasten kanssa niin intensiivisesti nuo vuodet kun he olivat pieniä.

Enkä minä koe siitä mitään syyllisyyttä, etten nähnyt sitä aiemmin. En suostu ajattelemaan, että minun olisi pitänyt ymmärtää arvostaa niitä hetkiä paremmin. Koska kyllä minä arvostin, en ehkä aina, enkä edes joka päivä, mutta kyllä minä arvostin.
Hinta noista vuosista kun hoidin lapset kotona ja tein siinä ohessa töitä, ovat jokaisen itsensä määriteltävissä. Se, että voisin olla työurallani nyt aivan eri tilanteessa missä olen nyt, jos olisin jatkanut työntekoa enkä jäänyt kotiin, on kylmä totuus.
Se, kuinka merkityksellistä loppujen lopuksi on olenko työurallani siellä missä haluan olla, tänään vai vasta viiden vuoden päästä, siitä voi mielestäni vapaasti keskustella.

Koska kyllä, kliseisesti aika on tavallaan kullannut monet muistot. Muistelen rakkaudella päiviä joita vietin lasten kanssa meren rannassa. Ajattelen suunnattomana rikkautena sitä, että sain herättää vielä kolme vuotiaankin Kuopuksen päiväunilta omassa sylissäni ja syödä vadelmia hänen kanssaan takapihalla kolibrien surratessa pään ympärillä. Ajatukseni työntävät aktiivisesti sivuun ne hetket kun lapset uhmasivat ja kiukuttelivat, kun eväät levisivät rantahiekkaan lokkien syötäväksi eikä ketään huvittanut mikään. Kun edessä oli taas pitkä päivä yksin lasten kanssa kun kukaan äitiystävistäni ei jaksanut meidän ikuista halua retkeillä.
Ne päivät jotka täyttyivät ruokakauppakäynneistä, päiväunista ja kaaoksesta kotona.
Ne päivät kun jouduin sanomaan ei työtarjouksille jotka olisivat olleet minulle kaikki kaikessa, mutta olin nyt lasten kanssa kotona. 

Kaikkea en ole unohtanut. En ole unohtanut sitä väsymystä ja uupumusta joita nuo vuodet myös toivat mukanaan. Se ikuinen väsymyksen tuoma sumeus, se kahvikuppien määrä jota kumosin (minä, joka ei yleensä edes juo kahvia). Päivisin olin läsnä lapsille, iltaisin tein töitä. Usein väsytti ja turhautti. Hetkissä piili onni, mutta ajanjakso oli myös erittäin raskas.
Ja silti hoin mantran lailla sen olevan juuri sitä mistä olisin myöhemmin kiitollinen.

Ristiriitaista.
Niin elämä yleensäkin on.

Totuushan on, että jos olisin elänyt toisenlaista elämää, olisin haikaillut juuri tuonkaltaisen elämän perään. Ja kun se elämä minulla oli, istuin kuitenkin niin usein olohuoneen lattialla pohtien, että miten ihmeessä tämä elämä voi olla sitä minkä perään kaikki tuntuvat kaipaavaan.

Kaikkea aikansa. Aika aikansa kutakin. Ehkä nuo ystävän lausumat sanat ovat ne kaikkein osuvimmat kuvailemaan sitä mitä oli ja mitä on nyt.
En kadu, että lähdimme Piilaaksoon, en vaikka se merkitsi minulle identiteettikriisiä ja arjen uudelleen rakentamista. En kadu myöskään sitä, että päästimme siitä kaikesta irti vaikka sekin sattui, sattuu vieläkin.
Uskon, että pitkällä tähtäimellä teimme meidän elämäämme oikeita ratkaisuja. Sellaisia joita lämmöllä muistamme myöhemmin. Sekä lähdön että paluun suhteen.

Nyt kun sopeutuminen on ajoittain haastavaa ja ikävä huuhtoo aaltojen lailla ylitseni, tahtovat ne kauneimmat muistot tuosta ajasta nousta pintaan. Ne hetket hiekkarantojen lämmössä, ne sadat kukkuloilla vietetyt tunnit. Kaiken sen auringon, naurun ja valon keskellä ei melkein halua muistaa niitä varjoja joita se elämä kantoi sisällään.

Ja samoin kuin nyt kun elämme tätä kahden ihmisen työssäkäyvää arkea, me helposti ajattelemme tämän olevan oravanpyörää, ettei tämä ole ihmisen elämää. Vaikka on tämä. Tämä on neljän onnellisen ihmisen elämää, tämäkin.

Minä en tule olemaan se joka hokee tuoreille äideille sitä kuinka heidän tulisi nyt nauttia lapsen ollessa pieniä. Tiedän, ettei se aina ole mahdollista. Minusta ei tule sitä kaikkitietävää, joka muistelee vain haikaillen pikkulapsivuosia kotona ja kertoo sen olleen elämäni parasta aikaa.
Se oli hirvittävän hyvää aikaa. Mutta myös hirvittävän raskasta.
Myönnän, että vasta nyt näen sen miten pohjattoman arvokasta se aika oli. Mutta voisi myös olla, että se ei olisi ollut meille toimiva ratkaisu. Voisi olla, että muistelisin sitä katkerana.
Me olemme erilaisia, me ihmiset.

Siksi haluaisin muistuttaa kaikkia, jotka koette tarpeelliseksi kommentoida ystävien kertomuksia elämästään negatiivisesti, että me kaikki koemme tämän elämän eri tavoin.
Ei se, että välillä valittaa siitä, että on kotona lasten kanssa tarkoita sitä etteikö siitä nauttisi.
Eikä se, että ajoittain huokailee siitä että tunnit eivät työssäkäyvänä riitä, tarkoita etteikö se elämä silti tuntuisi järjettömän hyvältä.

Ja mitä tulee siihen mitä me pohdimme vanhana kun katsomme elämäämme?
Se lienee jokaisen oma asia.
Itse yritän ajatella eläneeni sellaista elämää jota ei tarvitse katua.
Yritän ajatella että kaikki tekemäni ratkaisut ovat olleet juuri siinä hetkessä ne parhaimmat.
Enkä ainakaan tähän asti ole katunut yhtäkään polkua jonka olen valinnut, vaikka ne ovatkin olleet ajoittain kivisiä. 

Aika aikansa kutakin.
Nyt on aika jollekin uudelle.
Ja onneksi Kalifonrian hiekkarannoilla on luotu sellainen perusta tälle perheelle, etten minä pelkää oikeastaan elämässä enää mitään.
Se on vahva tunne.
Joten viis siitä, että minua nuoremmat ovat työelämässä minua korkeammalla.
Minun onnipankissani on kultaharkkoja, joita kellään muulla ei ole.
Ja ne saavat minut hymyilemään vielä kuolinvuoteellakin.


Tämän tekstin kuvituskuvat ovat tältä päivältä. Eli on meillä edelleen lasten kanssa yhdessäolon hetkiä, niin ulkona kuin sisälläkin. 

Vaikka elämmekin päiväkoti/eskari ja työelämä arkea.
Kaikki on mahdollista, kun sitä tarpeeksi haluaa ja on valmis etsimään ratkaisuja.

Kohti unelmia.
Kohti kevättä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com