Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ulkoilmaihminen

07.02.2021

Olin aina ennen ajatellut, että kyllä minäkin voisin halutessani viettää aikaa sisätiloissa ja olla sellainen rento tyyppi, joka makoilee monta päivää putkeen vaikkapa sängyssä. Mennyt viikko todisti, etteu tämä pidä paikkaansa. Jotta olisin hyvä vanhempi, kumppani tai ylipäätään kykenen jollain tapaa jäsentämään elämääni, tarvitsen minä ulkoilua.

Keskiviikko ja kasin aamu. Esikoinen herää ja tulee alakertaan vaatemytty sylissä. Jostain syystä se vaatteiden päälle pukeminen keittiössä on mukavapaa kuin yläkerrassa, vaikka sitten yöpaita jääkin hassusti roikkumaan keittiön tuoleille ja iltaisin sitä taas etsitään kissojen ja kuvitteellisten koirien kanssa.

Katan aamupalapöytää ja liikun äärettömän hitaasti ja varoen. Maanantaina oli se ohimennen täällä blogissakin mainitsemani jalasta löytyneen melanooman lisäleikkaus. Jalkapöysästä leikattiin iso pala ihoa pois, varmisteltiin näin ettei melanooma varmasti leviä minnekkään.
Säästyin ihosiirteeltä, kiitos taitavan kirurgin. Mutta liikuntakielto ja viiden päivän täydellinen astumiskielto sieltä kyllä rapsahti.

Joskus olosuhteet pakottavat itsenäistymään, ajattelen kun Esikoinen lähtee kotoa itsenäisesti bussipysäkille. Olemme tähän asti aina saattaneet hänet aamuisin bussille ja iltapäivisin joko hakeneet hänet koulusta tai usein olen kävellyt koululle ja saattanut lapsen bussille ja kävellyt takaisin kotiin (päiväkäevely on hoitunut siinä samalla). Nyt ei sellaiseen oikein kyennyt. Lapsi otti tilanteen haltuun ja sanoi voivansa oikein hyvin mennä ja tulla itsenäisesti. Noin tuosta vain. Sydämessäni muljahti, rakkaudesta ja pienestä haikeudesta. Taas hän oli askeleen kauempana minusta, askeleen lähempänä itsenäisyyttä ja omin avuin pärjäämistä.


Samaan aikaan kun minä sain liikuntakiellon ja itselleni niin tärkeäksi muodostuneen päivittäisen 5-8km lenkkeillykiellon ainakin kahdeksi viikoksi, määrättin Kuopus karanteeniin. Päiväkodissa oli ollut koronatapaus ja päiväkoti sulki ovensa ja kaikki päiväkodin lapset ja aikuiset määrättiin karanteeniin.

Keskiviikko aamuna kuvittelin vielä erheellisesti että ei tämä nyt niin vakavaa ole. Tästäkin selvitään.

Nyt on sunnuntai-iltapäivä ja toki olemme siitä selvinneet eikä se nyt niin vakavaa ollut mutta kamalaa kylläkin.
Ihan rehellisesti kamalaa. Olen hyvä kääntämään asioita positiiviseksi ja puskemaan perheemme läpi aika hankalistakin paikoista. Eikä tämä nyt ollut oikeasti mitään verrattuna moneen tilanteesen missä olemme olleet viimeisten vuosien aikana.

Mutta erona tässä nyt olikin ehkä se, että aina ennen minä olen päässyt ulos. Olen kaikissa elämäntilanteissa voinut lähteä kävelylle ja ladata akkuni kävellen luonnossa. Tai missä tahansa, mutta liike, se on ollut minulle se rauhoittava tekijä.

Nyt olin yllättäen sidottu neljän seinän sisään. Olen viimeksi ollut kolme päivää putkeen sisätiloissa ja liikkumatta silloin kun Esikoinen syntyi. Silloin en sairaalassa liikkunut kolmeen päivään muualle kuin vessaan ja kerran silloisen kätilöopiston alakerran kahvilassa kun kävin ystävän kanssa kahvilla.


Sen jälkeen en ole koskaan joutunut olemaan tällä tavalla liikumatta. En ymmärrä miten kukaan pystyy vapaaehtoisesti olemaan sisätiloissa jopa viikon.

Viikko toi mukanaan vahvoja muistoja kevään yhdeksän viikon ajanjaksosta kun lapset olivat kotona ja me vanhemmat yritimme jotenkin tehdä töitä kaiken ohessa. Nyt oli sama tilanne. Kuopus kiipeili kesken etäkokousteni syliin ja jumppasi sängyllä selkäni takana samalla kun yritin keskustella työasioista kollegan kanssa. Keskeytin työpäivää leikkiäkseni legoilla ja tein tunteja sisään iltaisin.
Pidin jalkaa koholla ja liikun kyynäräsauvojen avulla hitaasti ympäri asuntoa. Ja vihasin jokaista hetkeä.

Kun samalle viikolle osui vielä reumalääkitysen annoksen suureennus, oli keskiviikko yhtä pahoinvointia. Tämä ei suoranaisesti parantanut oloa.

Ymmärsin nopeasti, miten paljon omasta olemisesta ja identiteetistä rakentuukaan ulkoilulle. Ei pelkästään liikunnalle ja liikkumiselle, vaan nimenomaan ulkona olemiselle.
Olen aina ajatellut olevani ulkoilmaihminen, mutta en koskaan ymmärtänyt aikaisemmin, että se on selvästi iso osa hyvinvointiani.

Nyt ymmärrän, enkä enää koskaan aliarvioi sen voimaa.
Ymmärrän myös nyt miksi varsinkin Esikoinen ei kestä sisällä olemista vaan muuttuu hermostuneeksi ja ärtyneeksi jos joutuu syystä tai toisesta viettämään kokonaisen päivän sisätiloissa. Tämä ei vain ole meitä varten.


Lauantaina sain onneksi jo luvan kanssa käydä seisomassa jääkentän reunalla katselemassa miten loput perheestä luisteli. Ymmärsin sen miten itsestäänselvänä me otammekaan ulkoilun ja liikkumisen mahdollisuuden. Se sai miettimään ja paljon.

On helppoa pitää huolta, että lapset liikkuvat päivässä sen 3 tuntia, kun ulkoilua tulee meillä arjessa vähintään päivittäin sen verran. On ollut helppoa olla myös se vanhempi joka antaa esimerkin liikkumisen ja ulkoilun riemusta. Se on osa identiteettiäni, olla ulkona, riemuita luonnosta, retkeilystä ja ihan vain ulkoilmasta.
Vasta kun tämä on rajoitettua, näen miten se säätelee koko elämäni sisältöä.


Ihminen on unohtelevainen, enkä välttämättä opi tästä kokemuksesta mitään. Mutta lupaan ainakin muistaa tämän viikon kokemuksen perustella olla kiitollisempi siitä mahdollisuudesta mitä meillä Suomessa on nyt ja tulevaisuudessa ulkoilla ja liikkua luonnossa.

Meillä ei tällä hetkellä korona rajoita ulkona olemista. Meillä ei ole vuosittain toistuvia metsäpaloja joiden tähden ilma olisi täynnä myrkyllisiä kaasuja ja ulkona oleminen olisi vaarallista. Meillä on harvoin sellaisia helteitä tai pakkasia, joiden tähden ulkona liikkuminen ei onnistuisi. Me olemme yksinkertaisesti etuoikeutettuja ja onnekkaita.
Tämän minä yritän muistaa kun elän taas siinä lottovoittajan kuplassani, joka voi päivittäin kiertää kahdella terveellä jalalla kymmen kilometrin lenkkejä ja ihmetellä miksi kaikki eivät tee samoin.


 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »