”Toivottavasti se on sen arvoista”

Naapurin portin kolahdus ja tuulikellon helähdys herättää minut.
Avaan silmät ja kuulostelen aamua.
Hengityksen ääniä, lintujen kevätkonserttia ulkona, lentokone lentää talon ylitse, lakanat kahahtavat kun Puoliso kääntyy parempaa asentoon.
Esikoinen nukkuu vielä, edistystä, hän ei olekaan herännyt jo kello 5.45, kuten jokaisena muuna aamuna tällä viikolla.
Lattia tuntuu viileältä jalkojen alla, vessassa valo häikäisee vastaan auringon paistaessa maitolasisten ikkunoiden lävitse kaakeleille.

Kiskon lenkkivaatteita päälleni keittiössä, ettei liikehdintäni herättäisi herkässä unessa olevaa Esikoista.
Laitan musiikin päälle puhelimestani tungen kuulokkeet korviini ja aloitan 8km juoksulenkin.

Facebook muistutti minua eilen vuosi sitten kirjoittamastani tekstistä. Luin sen vielä illalla läpi ja muistot tuosta ajasta, tuossa huoneistohotellissa Helsingin keskustassa vyöryivät päälleni vahvemmin kuin olisin uskonutkaan.
Muistan sen aamuisen ahdistuksen, sen joka ei hellittänyt koko vuoden aikana lainkaan. Sen tunteen kun herää vuoden ajan lähes joka aamu tietäen, että omaan kotiin ei sinäkään päivänä saa vielä palata.
Huomaan nyt, että täällä herätessäni rintaani ei paina mikään.
Huomaan, että oloni on tasainen.
Ei tyhjä, mutta ei myöskään musta.
Ainoastaan tasainen.

Herään talossa, johon olemme vaivalle luoneet kodin itsellemme. Omien tavaroidemme keskeltä. Herään tietäen, että juuri nyt, tässä hetkessä ja ajassa, minä kuulun tänne.
Juoksen aamuisin vailla itkunsekaista tunnetta siitä etten tiedä missä asumme kuukauden kuluttua.

Teoriassa nytkään ei kai mikään ole varmaa. Mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus. Mutta me voimme nyt suunnitella elämäämme eteenpäin, suunnitella lomia, miettiä elämää kauemmas kuin kahden viikon päähän. Me voimme ainakin olettaa olevamme vuoden vielä tässä, tässä talossa, voimme ajatella pysyvämme nyt ainakin vuoden vielä paikoillamme ennen seuraavaa siirtoa.

Juoksen junaradan ylitse, aurinko paistaa jo korkealla ja linnut laulavat niin, että se kuuluu korvanapeistani soivan musiikin ylitse.
“Toivottavasti paluu on kaiken odottamisen  vuoden kestäneen ahdistuksen arvoista”  totesi ystäväni, kun lähdimme takaisin tänne.  Jalkojeni niellessä asfalttia jään miettimään hänen sanojaan.

Onko tämä ollut odottamisen arvoista.
Jos olisimme tienneet etukäteen, että joudumme odottamaan vuoden, olisimmeko suostuneet siihen?
En tiedä.
Ehkä emme.
Luulen, että olisimme ainakin keskustelleet vakavasti siirrosta Berliiniin. Ehkä olisimme nyt siellä. Rakkauden kaupungissamme. Kaupungissa jossa siskoni sanoo minun olevan enemmän itseni kuin missään muualla maailmassa. Kaupungissa jonka syke tuntuu sisuskaluissa asti ja saa minun hymyni pehmeäksi.
Sen sijaan elimme vuoden Suomessa. Tuossa maassa, jota niin mielellämme soimimme, mutta johon kuitenkin lopulta aina palaamme. Maassa, josta emme osaa päästää irti. Maassa, jossa minä en ole syntynyt, maata jossa isäni ei ole syntynyt, maata jota silti rakastan jollain kumman tavalla. Maassa, josta löytyy pieni pläntti maata johon vanhempani ovat rakentaneet itselleen utopian maan päällä, paikan jossa aina koen olevani kotona ja turvassa.
Vietimme vuoden maassa, jonka kesiä rakastamme enemmän kuin minkään muun maan kesiä, jonka keskiyön valoa ei pysty kuvailemaan kenellekkään. Vietimme vuoden maassa, jonka synkkää ja mustaa syksyä vihaamme, jonka pitkää, loputtomalta tuntuvaa, talvea emme ikävöi hetkeäkään. Maassa, jonka harvinaista kieltä puhumme, maassa jossa aikoinaan rakastuimme. Maassa, jossa kaikki elämämme suuret seikkailut ovat alunperin lähteneet.

Ja nyt, nyt me olemme takaisin täällä. Kuuman auringon laaksossa. Paikassa jossa minä elän elämää, jonkalaista en koskaan ajatellut eläväni. Paikassa, jossa olen ollut  yksin, eksyksissä ja potenut syvempää identiteettikriisiä kuin koskaan eläissäni. Mutta juuri nyt täällä on hyvä. Ehkä se hyvyys tulee luonnosta; kukkuloista, punapuiden viilentämistä metsistä, kolibreista aamulennoillaan, meren pauhusta ja jylhistä maisemista. Ehkä hyvyys on olemattomissa talvissa ja valon määrässä.

Mahdollisuudesta elää elämää maaliskuusta asti lähes kokonaan ulkona.
Ehkä hyvyys tulee elämäntilanteen luomasta mahdollisuudesta olla elämättä niitä kuuluisia ruuhkavuosia, joiden keskellä niin moni ikäisemme pyristelee.
Elämme lastemme pikkulapsiaikaa hyvin erilailla kuin moni muu ystäväperheemme Suomessa. En tiedä onko se lapsille parempi vai ei. Tuskin sellaista rajanvetoa voi kovin herkästi tehdä. Elämät ovat erilaisia. Se on ainoa mitä tilanteista voi sanoa. Kaikissa ratkaisuissa on omat synkät puolensa. Elämä on kompromisseja, jostain täytyy aina tinkiä, joko ajasta lasten kanssa, omasta urasta, ajasta parisuhteessa, sosiaalisesta turvaverkosta, rahasta, jostain.

En tiedä jäämmekö me jostain paitsi, emmekö pääse osalliseksi johonkin perhe-elämän tulikokeeseen kun emme käy läpi samaa rumbaa kuin niin moni muu. Tai sitten me vain elämme tämän elämän eri tavoin.
Se kannattako se, sen voin kertoa teille ehkä sitten joskus kun istun 80-vuotiaana neulomassa villasukkia nojatuolissa.

En tiedä petaammeko itsellemme hankalia vuosia edessä: ehkä sinä päivänä kun me palaamme Suomeen ja ostamme sieltä talon ja alamme rakentaa uraamme ja elämäämme siellä, ovatkin kaikki ystävämme jo kaiken sen ohitse.
Ehkä muut ihmiset nauttivat jo helposta elämästä ja selkeistä tulevaisuudenkuvista kun me vielä pyristelemme omiemme kanssa.
Ehkä.
Tai ehkä ei.

Hien valuessa selkääni pitkin ja jalkojen liikkuessa itsekseen asfalttia niellen kohti kotia totean, että on turhaa pohtia edes tuonkaltaisia asioita etukäteen. Elämä tulee miten tulee.
Nostan käden tervetiäkseni naapuria joka on myös aamulenkillään.
Kotipihan oranssina hehkuvat unikot näkyvät monen kymmenen metrin päähän.

Suihkussa palaan miettimään ystävän lausetta. Kannattiko odotus?
Mietin tunteitani vuosi sitten. Sitä ahdistusta ja henkistä rikkinäisyyttä.

Jälkikäteen on helppo nähdä vuoden tuomat hyvät asiat. On helppo muistaa miten hyvältä tuntui olla lähellä perhettä. On helppo hymyillä kun muistaa millaisia ystävyyksiä vuosi toi tullessaan, mahdollisuudet elää Meilahden puuhuvilassa, mahdollisuuden viettää kesäpäiviä vanhempieni luona sisarusteni ja heidän lastensa kanssa. Mahdollisuudet viettää aivan erilaista parisuhde-elämää Puolison kanssa.

Lasten oltua enemmän kuin vain vähän hankalia viimeisten kuluneiden kahden viikon aikana, olen miettinyt johtuuko heidän käytöksensä siitä, että olemme täällä taas nalkissa vain keskenämme. Kuherruskuukausi tämän laakson kanssa on auttamatta ohitse ja elämme tällä hetkellä aivan täysin tavallista arkea. Suomeen verrattuna on kuitenkin poissa se sosiaalinen verkosto, ne toiset aikuiset jotka ottivat Suomessa monta kertaa viikossa kopin lapsista. Oli kerho, oli harrastukset, oli sukulaisia.  Minulla oli enemmän tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia kirjoittaa, kuvata ja tehdä omia asioitani. Lapsilla oli enemmän aikuisia elämässään, naapurista ja heidän perheestään muodostui heille toinen “koti”, johon he saattoivat pujahtaa iltapäivisin kun koululaiset kotiutuivat.
Todennäköistä toki on myös, että lapsilla on vain vaihe. Vaihe vaiheiden joukossa, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään ulkoisen asian kanssa. Ohimenevää. Niin kuin ne vaiheet aina, kunnes lapsi täyttää 50v.

Minullakin oli toisenlainen elämä: aamulenkkejä Ystävän kanssa, oli Kaurilan sauna iltaisin, oli drinkki-iltoja ystävien kanssa ja ravintolaillallisia Puolison kanssa, oli kahvihetkiä naapurin kanssa, oli pitkiä pätkiä vanhempien luona Pohjois-Karjalassa.
Nyt on muita asioita.
Oma koti, oma elämä. Nämä tämän kuplan ihmiset. Nämä muut samassa elämäntilanteessa seilaavat kanssapurhjehtijat. Nämä oudosti elämäämme vahvasti kiinnittyneet ihmiset, joiden takia paluu tuntui tärkeältä, merkitykselliseltä, oikealta.

Ehkä tämä kaikki tuntuu hyvältä sen tähden, että tiedämme tämänkin loppuvan joskus. Tiedämme palaavamme lopulta, ehkä Euroopan kautta, Suomeen. Jonakin päivänä olemme nähneet tarpeeksi tätä maata, jonain päivänä olemme valmiita luopumaan tästä, jonain päivänä tämän maan huonot puolet nostavat päätään liian monta kertaa arjen keskellä ja päätös lähdöstä kypsyy.

Mutta se aika ei ole vielä.
Juuri nyt minä jaksan vielä. Minä nautin vielä.
Minun on edelleen hyvä. Kuivaan itseni tummansiniseen pyyhkeeseen ja kiskon jalkaani shortist ja povliin asti ulottuvat villasukat, tank topin ja villapaidan. Esikoinen tepastelee luokseni ja toteaa “Sinä käytät joskus hassuja vaatteita, Annu” Hymähdän lapselle ja mietin mihin lapsi vertaa minun pukeutumista. Muihin äiteihin? Muihin ihmsiin?  Itseensä? Vastaan hänelle ”Ehkä, mutta eihän hassu tarkoita välttämättä huonoa asiaa.” Lapsi katsoo minua ja nyökkää. ”Ei, se tarkoittaa vain hassua.”
Niin, joskus asiat ovat juuri sitä miltä näyttävät, ajattelen.

Istun ruokapöytämme ääressä ja kirjoitan tätä tekstiä.
Ystävä-äiti istuu pöydän toisella laidalla ja työstää artikkeliaan. Samanikäiset lapsemme leikkivät Richard Scarry peliä olohuoneen lattialla. Kolibri surraa ikkunan ulkopuolella ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Sisällä on viileämpää kuin ulkona. Tässä minä olen nyt onnistunut: löytämään hetkiä päivistä kirjoittamiseen. Löytämään ihmisiä,  joiden kanssa tehdä töitä, puhua töistä, puhua elämästä,  olla jotain muuta kuin vain äiti.
Olla ystävä, Annuska, ihminen.

Se vei aikaa, ehkä se vaati sen vuoden poissaolon, ehkä se vaati sen, että henkisesti minua riepoteltiin kovimmassa pyörremyrskyssä hetkeen.
Mietin onko tämä hetki, tämä levollisuus ja tyytyväisyys sen arvoista, että vuosi sitten toukokuun lopussa istuin huoneistohotellimme lattialla karvamatolla ja itkin pää polvissa kuulutuani uutiset että emme edelleenkään pääse takaisin tänne.
En tiedä oliko tämä sen valtavan tyhjyyden, yksinäisyyden ja epävarmuuden arvoista. Ovatko nämä hetket, kun elämä tuntuu elämältä, omalta, kun aurinko lämmittää ja tuuli liikuttaa viikunapuiden lehtiä niiden kolme kuukautta kestäneiden painajaisten ja öisten paniikkikohtausten arvoista.

Voiko elämää arvottaa niin? Miten mitataan kuluneiden päivien arvo. Miten mitataan ahdistuksen ja tyytyväisyyden arvo. Lopulta kaikki se muuttaa ihmistä.
Olenko minä nyt henkisesti parempi ihminen? Tuskin. Mutta sen tuo vuosi opetti, ettei minua moni asia enää heilauta. Että olen tyynempi. Että tiedän paremmin paikkani maailmassa. Unelmani ovat pienentyneet.
Ehkä tämä seesteys on tulosta siitä, ja jos on, se oli sen arvoista.
Kaikki.

Koska tässä seesteydessä on hyvä olla.

Tässä tunteessa, että maa on jalkojeni alla vahva, tässä tunteessa että tulevaisuudella on minulle paljon annettavaa, enkä minä ole epäonnistunut. Tämä tunne, ettei elämäni valu hukkaan odottaessani viisumipäätöstä; tämä tunne, että minulla on paikka missä olla juuri nyt; tämä tunne edes jonkinlaisesta kontrollista omassa elämässäni antaa minulle varmuuden sanoa
“En koskaan tekisi samaa uudestaan, en lähtisi tuollaiseen enää toista kertaa, mutta juuri nyt, olen sitä mieltä, että kaikki se kärsimys oli tämän arvoista.”

Jään miettimään Esikoisen kommenttia ja sitä, että joskus asiat ovat vain juuri sitä mitä ovat.
Tämä hetki, tämä aika on juuri tätä.
Viime vuosi oli juuri sitä mitä se oli. It is what it is.
Ei enempää, eikä tippaakana vähempää.
Ei se arvottamalla muutu.
Se vain on.
It is.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com