Tavallinen, tylsä perhe-arki- tätäkö me oikeasti kaipasimme?

Aamu. Aikainen aamu.
Pimeys lepäilee vielä kaikessa raukeudessaan huoneissa, sillä ei ole mikään kiire lähteä.
Hapuilen puhelinta yöpöydältä ja katson kelloa, 5.55. Viiden minuutin päästä se pärähtäisi soimaan. Sammutan herätyksen ennen kuin se edes lähtee soimaan, turha herättää Puolisoa siihen. Nousen ja hiivin ulos huoneesta jumppamatolleni.

Seuraavan kerran avaan makuuhuoneen oven kello seitsemän aamulla.
Ennen sitä olen valmistanut aamupalan, tehnyt lounassalaatit ja pinonnut lasten vaatteet valmiiksi pukemista varten. Herätän Puolison ja kerron lähteväni. Silmiään siristellen hän nyökkää, vastaa suudelmaani ja yrittää hätistää unta pois päältään vaikka se tiukasti haluaisi edelleen pitää hänestä kiinni.
Kun painan ulko-oven takanani kiinni, jättäen asuntoon vanan post-it lappuja muistuttamaan Puolisoa pienistä aamurutiineista ja toivottamaan lapsille mukavaa päivää.

Kun pimeys vihdoin väistyy aamusarastuksen tieltä, olen minä jo työpaikalla, pää täynnä päivän työtehtäviä. Meillä on alkanut erilainen arki, minä olen palannut kodin ulkopuoliseen työelämään.
Ainakin nyt pieneksi toviksi.

Otin vastaan 3kk työpestin, rakkaudesta lajiin ja halusta kehittyä. Myöskin siksi, että haluan pitkällä tähtäimellä takaisin vakituiseen työelämään ja tämä on nyt hyvä askel sitä kohti.

Se askel on vaatinut kuitenkin pientä uudelleenjärjestelyä kotona.
Yhtä äkkiä en olekaan enää pelkästään minä, joka hoitaa lasten juoksevat asiat.
Eikä tätä saa nyt käsittää väärin.
Suurimman muutoksen tässä olen varmaan joutunut tekemään minä, ja lapset.
Ei niinkään Puoliso.

Toki hänellekin tilanne on uusi, ehkä hieman outokin. Mutta koskaan ei Puoliso ole sanonut ettei hän hoitaisi tasavertaista osuuttaan yhteisen kotimme, lastemme asioista.
Piilaaksossa asuessa se vain oli luonnollista, että minä hoisin suurimman osan näistä asioista.
Minun työni eli lasten elämien mukana.
Ja se oli käytännön kanssa järkevin ratkaisu niille vuosille.
Ja minä ja lapset ikään kuin totuimme siihen. Siihen, että minä hoidin kotiarjen ja olin aina läsnä. Nyt siitä kaikesta pitää opetella pois. Pitää opetella jakamaan vastuuta, sanomaan toiselle ”Hoida sinä, minä en ehdi.”

Nyt elämä on erilaista.
Tavallaan se on nyt sitä tavallista, kahden työssäkäyvän ihmisen elämää.

Tavallista.
Normaalia.
“Teidän elämä tuntuu olevan niin kovin tavallista.” Kommentti jonka jokin aika sitten sain elämästämme. Ja kyllä, sitä se aivan taatusti on.
Ei ole enää ihmeellisiä hiekkarantoja, ei punapuumetsiä. Ei outoja koulukäytäntöjä joita ihmetellä ja kauhistella. Ei retkiä vuorille tai tarinoita maanjäristyksistä, ei keittiön ovesta sisääntulevien tulvavesien torjumista hiekkasäkeillä.
Vaan ihan tavallista suomalaista elämää.
Arkena herään aikaisin ja menen aikaisin töihin voidaksen hakea lapset ajoissa päiväkodista/esikoulusta. Viikonloppuisin retkeilemme ja koluamme uimahalleja, kirjastoja ja museoita.

Tylsää?
Ehkä jonkun mielestä kyllä. Mutta tiedättekö mitä?
Minun mielestäni juuri tämä tavallisuus, tämä niin kutsuttu tylsyys on juuri nyt aivan parasta.

Tämä on sitä elämää jota minä salaa kaipasin kaikki ne vuodet Piilaaksossa.
En minä kiellä, etteikö olisi hetkiä kun kaipaan elämäämme Kaliforniassa. Kun seison kylmässä ja pimeässä talviaamussa bussipysäkillä, samalla pysäkillä seisoo viisi muutakin ihmistä, jokainen taatusti vähintään kahden metrin päässä toisistaan eikä kukaan vahingossakaan katso toiseen päin, ei voi välttyä kaipaamasta niitä lempeitä helmikuun aamuja kun aurinko lämmitti jo tarpeeksi, että keittiön oven pystyi avaamaan ja aamuteen juomaan oviaukossa istuen, kolibrin samalla suristessa edessäni välkytellen vihreää höyhenpeittoaan.
Kaipaan palasia arjestani, palasia elämästäni.
Mutta kokonaisuutta, sitä en ehkä enää kaipaa.

Ensimmäistä kertaa vuosiin, meillä on nyt tulevaisuus. Meillä on lauseita joihin sisältyy tapahtumia viiden vuoden päästä. Meillä on unelmia ja päämääriä.
En minä tiedä toteutuvatko ne, mutta tuntuu hyvältä voida luottaa siihen, että ainakin niitä kohti voi aktiivisesti tehdä töitä.

Enää ei kukaan voi ilmoittaa meille huomenna, että meistä tulee tässä maassa laittomia ja joudumme poistumaan täältä. Enää kukaan ei voi määrätä Puolison työn kautta meidän elämän koko suuntaa.

Miksi minä sitten lopulta kiirehdin työelmään? Miksi vaikka juuri puhuin siitä miten en halua upota ruuhkavuosien suohon. En edelleenkään halua. Ja teen kaikkeni ettei niin käy.
Mutta taloutemme tarvitsee kahden ihmisen tulot.
Ja minä haluan takaisin tekemään sitä missä olen myös hyvä. Haluan sen pienen palan identiteettiäni taas osaksi elämääni. En enää koskaan vallitsevaksi ja ainoaksi osaksi minua, haluan pysyä Annuskana, mutta sopivassa määrin työidentiteetti parantaa kokonaisuutta, uskon vakaasti niin.

Joten nyt kun olen ainakin hetken aikaa se äiti, jolta lapset saavat aamuhalausten sijaan post-it lappuja, uskon sen oikeastaan vain tasapainottavan perhettämme.
Toki olemme riippuvaisempia aikataluista, toki jouston mahdollisuudet ovat pienemmät.
Kahden aikuisen täysipäiväiset työpäivät työmatkoineen täytyy sovitella lasten päiväkotiarkeen siten etteivät heidän päivänsä kuitenkaan veny turhan pitkiksi.
Alle kahdeksan tunnin päiviin emme pääse vaikka tekisimme mitä.
Sen tähden iltatuntien merkitys kasvaa.
Ne arvokkaat tunnit viidestä kahdeksaan.
Mitä minä teen niiden kolmen tunnin aikana, kun saan olla lastemme kanssa?

Tämä on ehkä se tylsä, normaali ja tavallinen arki. Se mitä niin moni vihaa.
Minulle tämä on tavallaan silti hyvä.
Tuntuu siltä, että koska saan tehdä täysipainoisesti työtä päivät, voin jättää työt taakseni samalla kun astun bussin ovesta sisään.
Kun Kuopus painaa päiväkodin pihassa kätensä minun käteeni, olen minä hänelle äiti. En kukaan muu. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä vaihtaa roolia, tuntuu hyvältä todeta, että se onnistuu.

Me elämme nyt ainakin seuraavat kuukaudet tätä niin kovin suomalaista, tavallista arkea.
Mutta minulla on sellainen lämmin, ja syvän luottamuksen tunne, että tämä on juurikin sitä mikä on hyvä suunta.
Ei tämän arjen tarvitse olla tylsää, vaikka se olisikin tavallista.
Se on vain erilaista kuin ennen. Arkea se elämä Piilaaksossakin oli. Ajoittain raskasta, yksinäistä ja väsyttävää.
Nyt meillä on eri asiat jotka saavat hymyn nousemaan silmiin asti, ei se ei ole kolibri, mutta se voi olla jänis loikkimassa pihan poikki.
Emme katsele lastemme kilpajuoksua päättymättömillä hiekkarannoilla, sen sijaan katselemme miten he huutavat kilpaa lokkien kanssa uutelan kallioilla. Molemmissa maisemissa meri tuoksuu suolaisena ja tuuli nipistää poskia ja onni hiipii sydämeen.

Minä uskon, että me teemme tästä hyvän. Tästä arjesta, tästä elämänmuutoksesta.
Ehkä kolmen kuukauden päästä ihmettelenkin taas kotona miten oikein aikani kulutan, ehkä jatkan matkaani uuteen työhön. Asioita joita kukaan ei tiedä, minä vähiten.
Asioita joita on turha juuri nyt murehtia.

Sen sijaan syön vielä yhden runebergin tortun, suutelen Puolisoa, ja käperryn hänen viereensä lukemaan.
Herätäkseni huomenna taas aivan arkiseen perjantaiaamuun kirjoittamaan post-it lappusille muistutuksia hampaiden pesusta ennen päiväkotiin lähtöä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com