Tasa-arvokasvatuksen perustukset lastenkirjoista, -ei näin

Olen lasten kanssa kirjastossa.
Tuhansien kirjojen koti.
Rauha, joka asuu näiden miljoonien valkoisten sivujen ja niihiin painettujen kirjainten ympärillä on aina yhtä vaikuttava.
Tämä tila, joka pitää sisällään tarinan, maailman, universumin toisensa perään. Ihmiskohtaloita, elmää, tietoa, mielikuvitusmaailmoita, elettyä elämää, historiaa.
Niin paljon mistä oppia, mistä vaikuttua, minkä avulla nähdä maailma uudella tapaa.

Olemme käyneet kirjastossa lasten kanssa aina. Kerran viikossa on ollut se yleisin tahti, joskus vähän useammin, joskus harvoin vähän harvemmin.
Nyt Kuopustakin on puraissut tarinakärpänän. Hän voisi kuunnella ääneen luettuja kirjoja yhden toisensa jälkeen, tuntikausia.
Lapset kiertelvät pitkin hyllyjä etsimässä kirjoja, joiden kansikuva kiinnittäisi heidän huomionsa. Minä selaan lastenkirjoja etsien tarinallisesti hyviä kirjoja heille.
Huomioni kiinnittyy yhteen kirjaan. Nostan sen esiin ja alan selailla. Kirjan nimi on Ukin mökillä, Pienten ja isojen poikien leikkikaluja.

Kirja kertoo pojasta, joka menee ukin luo, siellä esitellään kaikkia isoja ja pieniä koneita ja muita stereotyyppisesti miessukupuolelle ominaisia leluja ja kiinnostuksen kohteita.
Lasken kirjan käsistäni ja pohdin hetken miksi tämän kaltainen kirja ärsyttää minua… Selaan muita kirjoja ja käteeni tarttuu vielä kaksi muutakin saman teeman kaltaisia:

“Paavo Virtanen ja Tyttöjen tavarat”  Kertomus pojasta jolla on vain siskoja. Kirjassa kuvaillaan miten Paavo leikkii dinosauruksilla ja autoilla. Eräänä päivänä siskot ovat poissa ja Paavo mene TYTTÖJEN huoneeseen. Kirjan kuvitus ja teksti kuvailevat miten tyttöjen huone on hempeä ja siellä on prinsessoita ja vaaleanpunaista ja hempeää.
Useassa kohdassa luetellaan mitkä ovat tyttöjen värit ja lelut. Kirjan tarkoitus lienee kertoa että poikakin voi leikkiä TYTTÖJEN leluilla. Ja se on ok.

Kolmas kirja joka kahden minuutin pikaselauksella osuu käteeni on “Pentti miesten Lapin-reissulla”. Siinä Pentti poika pääsee isän ja enon (tai sedän) kanssa Lappiin viikoksi. Reissulla hiihdetään ja ollaan ulkona.
Pääpaino tuntuu kuitenkin olevan, että Pentti on MIESTEN kanssa siellä reissussa. Reissusta palataan samalla paidalla kuin lähdettiin ja Pentin äiti pääsee toteamaan  ettei poika ole tainnut vaihtaa viikkoon paitaa, ja reikäkin siinä on. Mutta sehän on ok, koska he olivat MIESTEN reissussa.

No mikä tässä nyt sitten ärsyttää.
Eikö poika saa olla poika?
Mies mies? Karskina, moottoreita rakastavana ja siisteydestä vähän välittävänä?
No saa. Saa mies olla, sitäkin.
Mutta:

Olen ennenkin tuonut esiin kantaani sukupuolista, siitä etten kannata sukupuolten välistä täydellistä neutrauliutta, vaan haluaisin, että kaikilla on oikeus olla juuri sitä mitä haluaa. Mies, nainen, muu.

Elämme oikeastaan todella mielenkiintoista ajanjaksoa, jossa vanhat sukupuoliroolit natisevat liitoksissa ja yhä useammin joku kyseenalaistaa sukupuoliroolien välttämättömyyden.

#meetoo kampanja on murtanut vaikenemisen muuria siitä miten miehet käyttävät valta-asemaansa naisten ahdisteluun ja hyväksikäyttöön.

Naisten palkoista on puhuttu yhä enemmän, vaikka harva nainen edelleenkään tienaa enemmän tai edes yhtäpaljon kuin samassa työnkuvassa oleva mies. (Islannissa muuten astui nyt tämän vuoden alussa voimaan laki joka kieltään erisuuruiset palkat samasta asemasta. Eli laki määrää naisille saman palkan kuin miehille. Hämmentävää että siihen täytyy olla laki, mutta Islanti on ainoa maa jossa sellainen on. Koko maailma tarvitsisi sitä)

Miksi tuon nyt näitä asioita esiin kirjoituksessa jonka aloitan kertomalla lastenkirjoista?
Mitä yhteistä näillä on.
Näillä on se merkittävä yhteys, että tuo tapa nähdä maailma, tuo tapa omaksua sukupuolirooleja opitaan lapsena.
Se opitaan ympäristöstä, se opitaaan omilta vanhemmilta.
Se opitaan televisiosta, kavereilta ja kirjoista.

Kuinka monta kertaa olettekaan ihmetelleet kuinka teidän tyttärenne rakastaa vaaleanpunaista prinsessahörhelöä, vaikka itse ette ole sitä heille missään muodossa missään tarjonneet. Oletteko kiinittäneet huomiota kuinka paljon sitä tarjotaan lastenohjelmissa, kirjoissa, julisteissa, lehdissä… joka puolella.
Pieniä tyttöjä lyödään yhteen muottiin, poikia toiseen.

Kuulen tarinoita joissa päiväkodeissa tyttölasten autolla leikkimiiin puututtaan ja poikalapsille kerrotaan että ehkä heidän olisi kuitenkin parempi leikkiä toisten poikien kanssa eikä tyttöjen.
Mitä ihmettä?

Esikoinen sai eilen valita omat uudet talvisaappaansa vanhojen rikkinäisten tilalle. Hän valitsi neonpinkit. Kaveriksi vielä vaalenpunaiset pupuhanskat.
Onko Esikoinen tyttömäinen poika? Mielestäni ei. Hän on lapsi. Hän painii, tykkää leikkiä dinosauruksilla ja autoilla. Rakentaa legoista variaatioita poliisista ja rosvosta, on ninja, palomies ja supermies.
Hän myös rakastaa pinkkiä, vaaleanpunaista, yksisarvisia ja prinsessoja.
Hän ei ole koskaan vielä kysynyt minulta onko joku tyttö vai poika. Koska sillä ei ole hänen maailmassaan mitään merkitystä.
Koska sillä ei ole merkitystä. Oikeasti ei ole.

Kuopus ei välitä pinkistä, hän pitää vihreästä. Mutta hän pitää nukkeleikeistä. Peittelee nukkea sänkyyn ja sylittää niitä. Hänkään ei oikeastaan tiedä, eikä välitä, muuta eroa ihmisten välillä paitsi, että toisilla on pippeli ja toisilla pimppi.

Elämässä on hyvin harvoja asioita joissa sukupuoli oikeasti merkitsisi jotain.
Se on kaikki vain meidän luomaa harhaa.
Me olemme itse päättäneet että meidät tulisi jakaa kahteen kategoriaan. Vanhemmat ovat itse opettaneet lapsilleen että tyttöjen tulee tehdä näin ja näin, poikien näin.
Me ihmiset olemme keksineet aivan itse hämmentävän jaon tyttöjen ja poikien väreihin, ammatteihin ja jopa tunteisiin.

On toki todennäköisempää että jos sinä olet ulkoisesti poika, tunnet olevasi sitä myös sisäisesti. Ei se kuitenkan ole välttämättä niin. On myös todennäköisempää että jos olet ulkoiseti poika, on sinulla ehkä tietynlaisia tunteita ja käytösmalleja, jotka johtuvat hormoneista. Mutta se ei ole välttämätöntä.
Miksi meillä on tarve opettaa lapsillemme tyttöjen/poikien värejä, leluja ja leikkejä.
Miksi me haluamme edelleen luoda perustaa niille sukupuoliroolituksille joita vastaan me aikuisena taistelemme.
Haluammeko me todellakin kasvattaa poikia ja tyttöjä jotka joutuvat taistelemaan samat taistot kuin me itse?

Tuskin.

Emmekö me haluaisi, että meidän lapsista kasvaisi aikuisia, jotka eivät näe mitään kyseenalaistettavaa siinä että nainen ja mies tienaavat saman verra? Emmekö haluaisi nähdä lastemme, olkoon he naisia, miehiä tai muun-sukupuolisia, nousevan tasa-arvoisina urapoluillaan, riippumatta täysin siitä mitä sukupuolta he edustavat? Emmekö haluaisi heidän kohtelevan muita arvokkaasti, riippumatta siitä mitä sukupuolta toinen edustaa?

Silloin se kaikki on aloitettava jo nyt, kun lapset ovat vielä pieniä.
Juuri nyt meidän maalaama maailma, on myös heidän maailmansa.

Me vanhemmat olemme heidän suurin vaikuttajansa.

Meidän lapsemme, poikamme (vältän muuten ihan tietoisesti täällä bloginkin puolella puhumasta lapsistamme poikina, ellei siihen ole jotain painavaa syytä. Useinmiten tilanne ei vaadi sukupuolen esiin tuomista, joten miksi mainitsisin sen? Asia jonka olen joutunut opettelemaan ihan tietoisesti. ), ovat 3 ja 5 vuotiaat. He imevät tällä hetkellä vaikutteita kaikesta. Kirjat ovat heidän suuri rakkautensa.

Siksi ärsyynnyn ja hermostun siitä, että tällaisia kirjoja on.
Siitä, että niitä oikeasti luetaan lapsille.

Kirjoja, joissa vahvistetaan kahden sukupuolen olemassaola, jaetaan ihmiset tasan kahteen kategoriaan, ja määritellän millainen tytön tai pojan tulisi olla, sen lisäksi pidetään hieman outona jos toinen (näiden kirjojen tapauksessa poika) ylitttää tuon rajan. “Paavo Virtanen ja Tyttöjen tavarat” kirjassa yritetään ehkä jollain tapaa tuoda esiin että on ihan hyväksyttävää että poikakin leikkii tyttöjen leluilla. Mutta jo siinä että alunperinkään on kategorisoitu tavarat tyttöjen ja poikien tavaroihin on menty metsään.

Ei ole mitään tyttöjen tavaroita, paitsi ehkä rintaliivit. Eikä ole mitään poikien tavaroita, paitsi ehkä boxerit, tai munasuojat. Varsinkaan ei ole mitään tyttöjen/poikien värejä.

Millainen olo tulee pojalle joka rakastaa pinkkiä, lukea kirjaa jossa sanotaan että se on tyttöjen väri. Jääkö lapsi miettimään että hänen ei pitäisi pitää pinkistä vai jääkö hän miettimään että onko hän tyttö.

Lapsen ei pitäisi jäädä miettimään mitään edellämainituista.
Se ei ole lapsen paikka miettiä yhtään mitään.
Ei hänen tulisi joutua pohtimaan omaa asemaansa sukupuolirooleissa.
Koskaan.

Toiset kirjat joissa pojat tekevät “poikien/miesten juttuja” on yhtälailla sterotypioita vahvistava. Miksi miehet olisivat automaattisesti likaisia, koneita rakastavia äijiä. Ovatko ne sitä yhtään sen enempää kuin naiset vai sallimmeko/kannustammeko me heitä olemaan sellaisia. Miksi isä ei osaisi vaihtaa lapsen ylle puhtaita vaatteita yhtä usein kuin äiti?

Meillä kotona minä teen kyllä vaatehankinnat, mutta Puolisoni on se joka herkemmin huomauttaa lapsen tahraisesta paidasta.
Puoliso on myös se joka meistä kahdesta on useammin huoliteltu ja siisti. Minä olen meillä se sotkuinen ja homssuinen joka löytää kaurapuuronjämät paidanrinnuksilta kesken koulutustilaisuuden ja joka saattaa muistaa keskiviikkona että kampasi hiuksensa viimeksi lauantaina.

Sekään ei ole oikeasti sukupuolisidonnaista, vaikka me kuinka niin muka haluaisimme väittää.
Toistaiseksi minä voin vielä kontrolloida mitä lapseni katsovat, mitä heille luetaan ääneen, mutta tulee aika kun en voi.
Kun he lukevat kirjoja omien valintojen mukaan ja katsovat sarjoja kavereidenkin luona.
Minä en voi karsia sieltä pois niitä vaikutteita, joita he imevät itseensä.

Mutta minä toivon, että vahvistamalla heidän itsetuntonsa nyt sellaisiin mittoihin, että he kykenevät itse puolustamaan omia näkemyksiään, olemaan oma itsensä ja pitämään juuri niistä asioista joista he pitävät, minä voin tarjota heille edes vähän suojaa niiltä sukuopuolijakautuneisuus vaikutteilta joihin he törmäävät.

Minä haluan, että tämä maailma on tasa-arvoisempi, että me lakkaamme väittämästä että pippeli ja pimppi ovat jollain tapaa merkityksellisiä siinä suhteessa mistä me pidämme, tai emme pidä, mitä me voimme tai emme voi tehdä.

Sitä sellaista maailmaa ei rakenneta hetkessä, mutta sekin pitää aloitta pohjalta.

Vaikka sitten lastenkirjoista.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com