Supervoimana tylsistymisen taito

Hän on täällä taas, kevät.
Kelloja siirrettiin. Illat pidentyivät ja aamut palasivat takaisin pimeäksi. Urputin lauantaina asiasta ystävälle.
Vali vali, ei ole kivaa kun aamut on taas viikon ajan tahmeita ja lapsia saa kiskoa sängystä väkipakolla kun heidän sisäinen kellonsa on väärässä.
Ei ole kivaa kun juuri kun aamuisin on ollut valoisaa kun herään viiden jälkeen niin nyt aurinko kurkistaa piha-aidan takaa vasta seitsemän aikaan kun seison suihkussa.
Vinisen turhasta, tiedän sen toki itsekin. En vain pidä muutoksista. En ole koskaan pitänyt.

Jos katselee meidän elämäämme, tapaani tehdä töitä, matkustaa ja ylipäätään elää tuo väite kuulostaa oudolta. Mutta se on totta. Se hetki kun asiat muuttuvat on minulle se vaikein.
Haen silti muutosta jatkuvasti, tietoisesti, koska uskon muutoksessa ja epämukavuusalueella yleensä asuvat ne parhaimmat mahdollisuudet uuteen seikkailuun. Muutoksessa ja tylsyydessä.
Uskon tylsyyden ja rutiineiden myös synnyttävän aikaa luovuudelle. Uusille ajatuksille. Jos elämä on kokoajan epämääräistä ja rikkonaista, energia kuluu siitä selviämiseen.

Samaan aikaan kun kelloja siirrettiin loppuivat myös sateet.
Kuin taikaiskusta Piilaaksoon laskeutui kevät. Muutos on huima vaikka todellisuudessa se on tehnyt tuloaan jo helmikuun alusta asti. Lähettänyt tuoksuviestejä, työntänyt hentoja versojaan sateen kastelemasta maasta kohti taivasta. Aurinko on silitellyt puiden oksia suudelleen nuppuja esiin lämmöllään ja täyttäen lintujen rinnat laululla.
Silti tuntuu kuin kesäaikaan siirtyminen olisi siivonnut suurella harjalla pilvet pois taivaalta ja saanut koko luonnon puhkeamaan kukkaan yhdessä yössä. Valoa riittää iltaisin lasten nukkumaan menoon asti ja yhtäkkiä pitkähihaisia paitoja on voinutkin riisua jo heti ulos päästyään. 

Maanantain osoittautuessa yllättäen vapaapäiväksi molemmille lapsille, pakkasin spontaanisti autoon kuopuksen kerhokaverin äidin ja neljä lastamme.
Suuntasimme auton nokan kohti kukkuloiden takana siintävää sinistä merta.
Ajoimme mutkikasta tietä läpi sypressi ja punapuuu metsien, laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas keskelle keltaisenaan hohtavia rypsipeltoja. Meri kimmelsi horisontissa ja tunsin koko kehossani kevään saapuneen. Kevään ja sen mukana jonkun uuden, vielä tuntemattoman luovuuden voiman.

Allot olivat suuria, pauhasivat äänekkäästi ja tuuli heitti lasten hiukset sekaisin.
Etsiydyimme tuulensuojaan, rantakallion viereen.
Kaivoin varpaat hiekkaan ja istuin viltin reunalla antaen koko kehoni imeä meren pauhua itseensä.

Muutos, kesäaikaan siirtyminen, jos se voi olla tällaista minä voin hyväksyä sen ajattelin.
Katselin miten lapset alkoivat kerätä kiviä ja keppejä. Keräsin itsekin, se tuntui terapeuttiselta, kävellä rantaviivaa pitkin ja kerätä syliin meren sileäksi hiomia puupalikoita.
Lokit kirkuivat päidemme yläpuolella, yksi heitti ravun suustaan rantahiekkaan. Lapset juoksivat katsomaan sitä. Aaltojen seassa näkyy hylkeen pää, pian se sukeltaa ja katoaa vaahtopäiden sekaan.

Toveriäiti kysyy otanko lapsille koskaan mitään tekemistä mukaan rannalle.
Hän sanoi usein tuovansa lautapelejä ja muita viihdykkeitä mukanaan.
Mietin asiaa hetken, sitten kerroin lopettaneeni kaikkien tavaroiden paitsi eväiden mukaan tuomisen viime kesänä.

Uskon lasten kykyyn olla luova silloin kun aktiviteettejä ei tarjoilla heille tarjottimilla nenän eteen.
Uskon tylsyyden ja näennäisen virikkeiden puutteen saavan lapsen ajattelemaan laajemmin.
Siksi meillä ei ole rantaleluja tai mitään muutakaan mukana rannoilla.
Siksi lapsille ei autossa anneta alle puolentoista tunnin matkoilla mitään muuta viihdykettä kuin legokuvastot ja akuankat.

Toveriäiti nauraa, vinkaa silmää ja kertoo tuon olevan epäsuosittu mielipide selkeästi.
Purskahdan itsekin nauruun, tiedän hänen viittaavaan hetkeen kun kerroin tämän näkemykseni Kuopuksen kerhon iltakoulussa.
Kun kerroin, että uskon lasten tylsyyden ja ikävystymisen olevan heille tärkeää ja varsinkin sen olevan tärkeää heidän aivojensa kannalta, luovuuden syntymisen kannalta.
Se hiljaisuus joka luokkaan levisi oli hyytävä. Ymmärsin siinä hetkessä, että tämä on mielipide jota ei välttämättä kannata esittää ilman hyvää alustusta Amerikkalaisella maaperällä.

Täällä lapsille on tarjoilla lähes kokoajan jotain.
Jos koulusta on lomaa, on heillä tiukka leiriaikatuaulu. Iltapäivät täyttyvät harrastuksista ja koulujen ylimääräisistä matikka, shakki ja leikkikerhoista joissa toiminta on kaikki ohjattua.
“Minun lapseni tarvitsevat virikkeitä ja suuniteltua ohjelmaa, muutoin heitä ei kestä kukaan!” Vastaa eräs äiti väitteeseeni. Moni muu vanhempi nyökkäilee.

Ei lapsia voi vaan jättää olemaan ja odottaa että he itse keksivät jotain kehittävää tekemistä, totesi eräs toinen.
Yritin selittää kantaani, kertoa että aluksi se onkin varmasti hankalaa, mutta lapsi kyllä kehittyy, oppii käyttämään mielikuvitustaan ja kehittämään leikkejä omasta päästään ilman aikuisen ohjaustakin.
“Lapseni käyttää kyllä mielikuvitustaan vaikka minä sanoisinkin että nyt on aika piirtää tai leikkiä nukeilla” totesi eräs äiti ja koin keskustelun olevan siinä.

Siinä rannalla istuessani, katsellessani miten neljä lasta rakensivat ensin leppäkertulle taloa, sitten juoksivat kilpaa aaltojen kanssa,
Ilman kehotusta siitä, mitä heidän tulisi tehdä, ilman aikuisen ohjausta, en voinut kuin todeta pitäväni omasta väärästä mielipiteestäni enemmän.
Ei se aina helppoa ole, se lapsen toimettomaksi “jättäminen”, kyllä se vaatii hermoja jos he kokevat aluksi ettei mitään tekemistä löydy tai keksi.

Mutta mitä enemmän niitä tilanteita tulee, sellaisia päiviä kun me vanhemmat määrittelemme hyvin harvat asiat joita silloin tehdään, sitä vapaammin ja luovemmin lapset innostuvat luomaan leikkejä.
Aivan ensimmäisillä kerroilla kun jätin rantalelut kotiin, muistan lasten kysyneen niiden perään, oleen hetken hukassa kun niitä ei ollutkaan.
Sen jälkeen he eivät enää koskaan ole kysyneet rannalla olemisen aikana sen perään mitä he voisivat siellä tehdä.

Nykyään annan myös Kuopuksen löytää omat tekemisensä niinä aamuina kun minun on pakko tehdä töitä kotona.
Koko alkusyksyn hän venyi ja vanui työtuolini vieressä vinisten ettei hänellä ole mitään, ei yhtään mitään tekemistä. Vininä oli todella rasittavaa. Totesin hänelle kuitenkin, että hän voi joko vain makoilla siinä tai vaihtoehtoisesti tehdä mitä tahansa hän haluaa. Jossain vaiheessa lapsi alkoi täyttämään aamujen hiljaista tylsyyttä pienellä puuhalla, aluksi vain lyhyitä pätkiä, kunnes tuli taas valittamaan työpöytäni viereen. Nykyään hän viihtyy huoneessaan puuhastelemassa helposti lähes tunnin antaen minun istua tietokoneen edessä sen ajan keskeytyksettä.
Useinmiten hän rakentaa legoilla, mutta on hän välillä kaivanut esiin vanhoja leluja, joita hän ei ole käyttänyt ikuisuuksiin tai välillä löydän hänet värittämästä värityskirjaa tai lukemasta lastenkirjoja.
Ennen kaikkea löydän lapsen, joka vaikuttaa rauhalliselta ja tyytyväiseltä, lapsen joka ei ole ylivirittynyt ja kaipaa jatkuvasti sitä että minä istun hänen vieressään ehdottamassa sisältöä hänen päivänsä minuutteihin.
Se on vapauttavaa, meille molemmille, uskon niin.

Tylsyys on tavallaan samankaltainen kokemus kuin muutos.
Uuden oppimista, oivaltamista, löytämistä. Antaa itselleen lupa hetken tylsistyä, pohtia mitä tekisi.
Olen huomannut välillä kaipaavaani sitä elämääni enemmän. Ettei aina olisi valmiina pitkää tehtävälistaa asioista joita pitäisi tehdä. Että saisi vain olla, tylsistyä, miettimässä mitä ihmettä sitä tekisi.
Siksi olen ottanut rantapäivät itselleni tällaisiksi.
Silloin minäkin annan itseni tavallaan tylsistyä. Kuvaan lapsia, mutta muutoin en enää rahaa töitä mukanani rannoille. En enää kanna läppäriä rantahiekkaan ja avaa sen kantta lasten leikkiessä vieressä.
Sen sijaan istun rantaviltillä ja tuijotan merelle. Seuraan katseellani neljää lasta jotka juoksevat aaltoja pakoon ja nauravat.
Toveriäiti istuu vierelläni ja tuijottaa hänkin meditatiivisen tylsyyden vallassa merta.

Ajamme iltapäivällä takaisin laaksoon. Hiekka valuu vaatteistamme asuntoon, valtaa joka paikan. Kevät on virallisesti saapunut ajattelen kun lakaisen hiekkaa keittiönlattialta tietäen etten kuitenkaan saa kaikkea pois.
Kevät ja sen mukana tuomat muutokset. Valon määrä, tilan määrä kun takapiha muuttuu taas leikkitilaksi, aamujen erilaisuus kun keittiön oven voi aukaista heti herättyään päästäen auringon ensisäteet sisälle keittiöön ilman ikkunalasia välissä. Muutos vaatetukseen, muutos iltarutiineihin kun iltaruuan jälkeen voikin vielä olla ulkona valon ja lämmön riittäessä myöhään iltaan asti.
Se kaikki tuo uusia ajatuksia, uusia rutiineita, uusia ideoita.

Muutos, ja siihen tottumisen jälkeinen hetkellinen tyhjyys, hetkellinen aukko jonka täyttämiseen saa käyttää mielikuvitustaan. Siinä asuu se luovuuden puhtain hetki, ajattelen.
Myöhemmin illalla saan toveriäidiltä tekstiviestin: hän kertoo ettei ole pitkään aikaan kyennyt yhtä keskittyneesti ja raikkaasti ideoimaan puolisonsa kanssa heidän startup yrityksensä asioita kuin tänä iltana.
Hän kertoo saaneensa merenrannalla ajatuksia ja ideoita joita ei olisi voinut kuvitellakaan saavansa jos olisi jäänyt kotiin pesemään pyykkiä ja siivoamaan, kuten oli aluksi ajatellut.
Tylsistyminen voi olla supervoima, vastaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com