Rakas eristyspäiväkirjani

Hetkiä korona-arjen keskeltä.

Toinen viikko.
Eihän tämä nyt voi olla niin vaikeaa.
Tehdään vuoroissa töitä, lapsethan ovat tottuneita siihen että tehdään töitä kotonakin.
Pidetään vain rytmistä kiinni.
Aamulla ulos, lounas, rauhalista aikaa, vähän opetusta, iltpäivällä ulos, pikkukakkosta…
Kyllä me selviämme.


Niin.
Kuulostaa jotenkin niin yksinkertaiselta.
Kaksi aikuista, kaksi lasta. Kaksi kertaa kahdeksan tunnin työpäivä, kaksi vilkasta lasta, mutta kyllä tämä sujuu.

Ja sujuuhan se.
Kukaan ei vain kirjannut sinne muistioon sitä miten tämä repii meitä aikuisia ja lapsia henkisesti riekaleiksi.

Herään aamuisin, liian aikaisin. Usein takana levoton yö. Lapset heräilevät, milloin mistäkin syystä. Nukahdan itsekin liian myöhään, vaikka joka ikinen aamu vannonkin meneväni ajoissa nukkumaan.
Aamuisin elämme hetken kuplassa, hetken kuvittelemme kaiken olevan kuten ennen. Esikoinen juttelee iloisesti aamupalapöydässä, pohtii elämän suuria kysymyksiä.
Kuopus nukkuu Puolison vieressä kunnes lopulta auringonvalo herättää hänetkin.
Joskus aamupalaverit sujuvat kitkatta, lapset omissa huoneissaan legojen kanssa, me aikuiset omissa työpisteissämme.

Ulkona me unohdamme hetkeksi kaiken oudon. Se on minun ja lasten maailma. Se mitä olemme seitsemän vuotta yhdessä rakentaneet. Luonto ja me. Seikkailut kallioilla ja meren rannassa. Se on se maailma missä meillä on helppo hengittää.

Tällä viikolla sekään ei aina riitä pitämään itkuja poissa.
Esikoinen tipahtaa puun oksalta selälleen. Kuopus liukastuu kiveltä mereen.
Missä olin minä.
Työpuhelimen ääressä. Fyysisesti läsnä, henkisesti en.
Ei siinä auta itseään puolustella. Tilanne oli juuri tämä.
Ei ollut pudotus korkea, ei kummallakaan. Ei ollut vesi syvää. Lapselle ei tullut kuin pieni mustelma selkään, toinen ei edes kastunut kuin hanskoista, kiitos kurahaalarin.

Mutta minun sisälläni kolotti sitäkin enemmän. Ei auta, että tiedän kaikkien ymmärtävän vallitsevat olosuhteet. Ei auta että näin olisi voinut käydä vaikka en olisikaan ollut toinen käsi puhelimessa ja toinen muistilehtiössä.
Ei auta, että tiedän etteivät lapset muista tätä minun laiminlyöntinäni.
Kyse on jostain ihan muusta.

Ja se ihan muu kasautuu päivä päivältä suurempana möykkynä rintani alle. Jokainen huuto, jokainen riita lisää sen kokoa. Jokainen minun sanomani “odota ihan pieni hetki” “malta vielä kymmenen minuuttia niin tulen sitten” kasvattaa sen painoa.

Keskiviikkoiltana se möykky on niin suuri, että jokailitaisella kävelylläni, sillä joka tuntuu olevan se yksi pelastus joka minulla on, nielen kyyneleitä niin että en meinaa välissä haukattua happea.
Haluaisin vain että elämä olisi tavallista. Että voisin käydä töissä, keskittyä, tarjota lapsille kodin jossa ollaan läsnä, nähdä Puolisoa oikeasti, ei vain kädet näppiksellä ja lastenvahdin vetovastuun vaihtuessa.
Puhisen itsekseni miten minä en jaksa tätä, en jaksa en halua en kestä.

Pimeys syleilee minua, harvat vastaantulijat kiertävät kaukaa. Kaupunki ja meri ympärilläni kuiskaa rauhoittavia ajatuksia, muistuttaa siitä miten jonain päivänä tämäkin on vain muisto.
Rauhoitun ja hengitän taas tasaisesti.
Kyllä me selviämme, tietenkin me selviämme, kuulen sanovani pääni sisällä kun avaan kotioven ja istahdan keittiönpöydän ääressä odottavan tietokoneen ääreen.

Torstaina lapset ovat kuin yhdessä päättäneet etteivät enää jaksa. Eivät mitään eivätkä ketään. Naapurin lapset käyvät soittamassa ovikelloa, kerta toisensa jälkeen joudumem selittämään ettei nyt voida laskea omia lapsia ulos leikkimään. Epäreilua huutaa Kuopus ja itkee lattialla sätkien.
Niin tiedän. On epäreilua että naapurin lapset saavat juosta keskenään miten sattuu ja te ette. Mutta me yritämme tehdä tämän oikein.
Tuijotamme Puolison kanssa toisiamme ja pohdimme molemmat omassa mielessämme onko tämä kaiken arvoista?
Missä menee raja että tästä tulee traumaattista?
Kumpi on pitkälä aikavälillä pahempaa, kirjain lapsen pintaan räjähtäneet oireet vai korona.

Halaisin huutaa koko maailmalle kuinka syvältä tämä kaikki on, kuinka tämä on kohttuuttoman raskasta, emmekä me tule selviämään tästä ikinä.
Kuitenkin samalla hetkellä kun tuo ajatus tulee mieleeni, häpeän.
Häpeän itkuherkkyyttäni. Häpeän tuskastumistani.
Häpeän sitä etten muka jaksaisi.
Koska hyvinhän meillä asiat on.
Niin monella on niin kovin paljon huonommin.

Suojelette eristäytymällä myös meitä, muistuttaa riskiryhmäinen kun asiasta tuskastelen, palauttaen minut maan pinnalle. Pitäisihän minun muistaa.
Teen töitä päivittäin heidän puolesta jotka ovat tässäkin kriisissä suurimpia kärsijöitä. Eikä sekään tunnu riittävän.
Maailmantuska vyöryy siitä huolimatta ylitse säännöllisin väliajoin.
Ja silti, sokeudun oman elämäni hyvyydelle.
Ehkä sekin on vain inhimillistä, pienissä annoksissa. 

Lakkaan lukemasta uutisia ennen iltaa. Tee töitä aamun varhaisina tunteina, ja iltapäivän taittuessa iltaan, Puolison juostessa sählymaila kädessä lasten kanssa pihalla.
Teen terveellistä kotiruokaa, luen lapsille, teen tiedeseikkailuja ja pyydän siskoa pitämään leivontakoulua etänä.

Uudenmaan rajat sulkeutuvat, tänne me nyt jäämme. Tänne me olimme jäämässä kai joka tapauksessa, mutta pidin ajatuksesta että ajattelin voivani tarvittaessa lähteä Pohjoiseen vanhempieni luo. Nyt pääsiäinen on sinetöity, täällä me olemme, neljästään, niin kun jokaisena muunakin päivänä.

Kaksi viikkoa eristäytymistä ja pakkokeinoja takana, emmekä me tiedä montako edessä.
Me yritämme valtavan suurella voimalla saada tämän toimimaan. Tämän meidän kahden etätyötä tekevän  ja kahden pyörremyrskyn arjen. Olemme armollisia, annamme tilaa lasten tunteille, haluamme silti luoda turvaa ja rauhaa.
Emme enää puhu koronasta heidän kuullen, emmekä maailmanlopusta.
Pyörittelemme reilusti silmiämme heille jotka tulevat kertomaan meille perheajasta ja läsnäolon kauneudesta ja siitä miten me vain katsomme tätä väärin silmälasein.


Hetket, niihin palaan, kerta toisensa jälkeeen. Sillä hetket ovat hyviä. Sitä olen aina sanonut.
Silloinkin kun on vaikeaa, ovat hetket niitä jotka kannattelevat.
Lapset hymyilemässä kun joutsenet tulevat rantaan tervehtimään.
Aallot lyömässä meren rantaan, kevät tekemässä vääjäämätöntä työtään saadakseen puut ja nurmikot vihertämään.
Uno peli saunan jälkeen olohuoneen lattialla koko perheen voimin.
Työkaveri muistuttamassa maailmantuskan keskellä, että annat nyt koko työpanoksesi heille jotka apua eniten tarvitsevat. Sen on riitettävä. Piste.

Ja kun illalla käperryn Puolison kainaloon kuiskaten onko hänellä kaikki hyvin kun hän on ollut niin monta päivää hiljaa, hän kuiskaa hiljaa  hiuksiini “On. Kaikki on nyt hyvin kun olet siinä.”

Näissä hetkissä meidän on nyt roikuttava.
Näistä hetkistä meidän on nyt ammennettava voimaa puskea tämä läpi.

Jonain päivänä tämä on ohi. Ja elämällä on uusi perspektiivi.
Jos kaikki muu on epävarmaa niin se on varmaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com