Pelikaanit, kuolema ja elämä- eikä mikään oikeasti liity mihinkään

Siinä ne liitävät meidän päidemme yllä, kohti omaa määränpäätään. Nuo ylväät hiljaiset linnut, Pelikaanit. Kristinuskossa uhrikuoleman symbolia kantavat otukset, joiden liitoa minä en koskaan väsy seuraamaan.
Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, horisontissa, tuolla meren laidalla siintävät läpi utun kukkulat joita yleensä ei näe.
Meri on rauhallinen tänään, aallot lyövät lempeästi hiekkaan, laskuvesi vetää vettä kohti kaukaisuutta.

Ajatukseni eivät päästä irti pelikaaneista. Kuolema nousee mieleeni kuin epämääräisenä jatkeena lintujen vaitonaiselle liidolle.
Kuolema on ollut läsnä elämässäni oudon paljon viime vuosina. Niin monta hyvästeltyä ihmistä, niin monta liian nuorena nukkunutta. Olen hyvästellyt viimeiselle matkalle sinne jonnekkin, tai ei minnekkään, enemmän kuin keskiverroin minun ikäiseni valkoinen länsimaalainen nainen on. Viimeisen kahden vuoden aikana olen kirjoittanut kirjan kuolemasta. Ja kahden viikon kuluttua matkustan Amerikan toiselle puolelle näyttelyn avajaisiin jossa kuviani on esillä, näyttelyn teemana on Kuolema ja siitä puhumattomuus.

Kuolema tuntuu häilyneen elämässäni enemmän kuin ennen, olen puhunut, kirjoittanut ja kuvannut sitä. Paljon. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, se tuntuu harvinaisen kivuttomalta juuri nyt.
Ehkä kuolemasta puhuminen, kaiken tämän kirkkaan elämän keskellä on ollut juurikin oikea tapa käsitellä sitä.
Tuntuu oudolta istua kuumalla hiekkarannalla, auringon paistaessa ja lasten nauraessa aaltojen osuessa heitä nilkkoihin ja samalla ajatella kuolemaa.
Samalla se tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta.

Jetlag on ollut nytkin lempeä, suuret tunnekuohout tuntuvat jääneen historiaan. En tiedä mistä se johtuu, ehkä minä olen oikeasti vain laskeutunut maahan, kasvanut ja tullut tässä asiassa aikuiseksi.
Ehkä olen lakannut huomaamasta jokaista nyanssia tunteistani ja oppinut ohittamaan ne väsymyksen tuomat levottomat ajatukset. Tai sitten lapset ovat kasvaneet, eikä jetlag enää revi heitä yhtä pahasti kuin ennen, antaen meille vanhemmillekin mahdollisuuden nukkua silloin kun sen aika on.
En tiedä, mutta pidän tästä rauhasta, tästä tunnetilasta kun väsymys repii kyllä mieltä ja keho huutaa nälkää väärään aikaan vuorokaudesta, mutta meili pysyy silti tyyneenä. Ei itkuja, ei epätoivoa. Ei suuria tunnemyrskyjä eikä epätoivon hetkiä.

Sen sijaan huomaan ilahtuvani niistä pienistä asioista, samankaltaisista kuin saapuessamme Suomeen. Siellä hymyilin yöttömälle yölle, tutulle kielelle jota pursusi joka puolelta, maitopurkeille kaupassa ja vaivattomasti sujuvalle julkiselle liikenteelle. Täällä huomaan ilahtuvani tuntemattomien ihmisten kehuessa hiusteni uutta väriä, asia joka ei Suomessa herättänyt kenenkään kielenkantoja. Vielä enemmän nauran tuntemattoman ihmisen kehulle hauiksestani. Puoliso laittaa erikseen tekstiviestiä juna-asemalta jossa kertoo kanssamatkustajan kehuneen hänen kenkiään, jonka seurauksena hänen piti kertoa suomen yöttömästä yöstä ja konsultoinnista. Ihmisten puheliaisuus ja kohteliaisuuksien lateleminen aamukahvien rinnalla tuntuu taas tauon jälkeen lempeän hyvältä. Samalla tavalla kuin Suomen vaitonaisuus ja poispäin käännetyt katseet tuntuvat aluksi helpottavilta ja vapauttavilta. 

Eilisen purimme pois pakattuja laatikoita autotallista takaisin taloomme. Neljä viikkoa ovat tarpeeksi pitkä aika että kyseenalaistin jälleen kerran tarvitsemmeko oikeasti kaiken sen tavaran ja vaatemäärän minkä omistamme. Kaipasinko lopulta paljoakaan siitä kaikesta poissaollessamme?

Väsymys pyyhkäisee hetkellisesti ylitseni, samalla tavalla kuin tuuli joka sekoittaa hiukseni. Ajatukseni harhailevat, kuolemasta taas tähän elämään. Tähän hetkeen. Paluuseen.
Lasten hyväntuulinen nauru saa hymyn nousemaan kasvoille. Esikoinen on muistanut kertoa meille että hän olisi halunnut olla vielä Suomessa, mutta tästä toteamuksesta huolimatta hän on ollut se joka on ollut koko ajan valtavan hyväntuulinen. Kuopus, joka kaipasi jo yli viikko sitten takaisin kotiin Palo Altoon, on ollut jetlagin suurin uhri.

Väsymys on repinyt pientä lasta ja kiukkupuuskat ovat saaneet hänen äänens kiirimään pitkin talon seiniä ja taivaankantta usemmin kuin muutaman kerran kuluneiden kahden vuorokauden aikana.
Ehkä se on luonnollista; se kaikki kaipaus, ikävä, olivat niin suuria tunteita että niiden purkautuminen vaatii suurempia eleitä. Ja ehkä Esikoisen puhdas kyynisyys, se ettei hänellä ollut odotuksia paluun suhteen koska oikeasti olisi halunnut jotain aivan muuta vielä, saavat hänet nauttimaan niistä kauniista asioista joita paluu toikin tullessaan.

Ehkä siitä onkin kyse minunkin jo kauemmin jatkuneessa rauhallisuudessa. Olen ehkä lakannut olettamasta, odottamasta. Olen oppinut näkemään asiat enemmän niin kuin ne ovat. Hyväksymään elämän, ja ehkä vähän kuolemankin, osana suurempaa kokonaisuutta.
Hyväksynyt sen, etten voi hallita kaikkea, että elämä kantaa kyllä kun sille antaa mahdollisuuden. Kun olen vihdoinkin lakannut rimpuilemasta, yrittämästä olla mitään mitä en ole, olen alkanut nähdä lähelle. Nähdä kaikkea sitä mitä minulla jo on. Olen alkanut näkemään että ihan tässä nenäni edessä on valtavan paljon hyvää. Oppinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Oppinut, että minä olen hyvä ja riittävä, oppinut että minä olen joissain asioissa jopa loistava, en vain keskinkertainen.

Haluan uskoa, että tämä tunne, tämä pelikaanin liidon kaltainen keveys on merkki siitä, että ne raskaimmat vuodet ja niistä toipumiset ovat takana päin.
Että tämä on pysyvä olotila. Tämä keveys, tämä usko huomiseen.

Puolison käsi ristiselkäni päällä, suudelma huulillani.
Lasten äänet korvissa, kuuma hiekka jalkojeni alla.
En tiedä minne elämä meidät tulevaisuudessa vie, en tiedä kuinka kauan kutsumme tätä kuuman auringon maata vielä kodiksemme.
Mutta sen tiedän, että elämä on tässä ja nyt.

“Aika aikaansa kutakin, tyttö” Sanoi Puolisoni isoisä kun häntä hyvästellessäni kysyin odottaisiko hän vielä siihen asti, että tulemme seuraavan kerran käymään.
Nyökkäsin ja halasin häntä vielä kerran.
Koska oikeassahan tuo vanhus on. Aika aikaansa kutakin, tämä elämä.
Juuri nyt on aika osata hymyillä ja uskoa huomiseen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com