Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Onni asuu retkirepussa

19.02.2019

 

On keskiviikko, istun Kuopuksen kerhon jälkeen koulukompleksin pihassa syömässä lounasta, kuten aina.
Siihen me kokoonnumme, tietty joukko äitejä mussuttamaan lounaseväitämme heti kerhon jälkeen.
Kylmä tuuli heiluttaa paljaita puun oksia.
Aurinko pilkistelee jostain pilvien takaa esiin ja lämmittää hetken.
Kuopus latoo suuhunsa kalapuikkoja ja makaroonia termoksestaan, minä juon kuumaa teetä ja tungen toista kättä takapuoleni alle pysyäkseni lämpimänä.
Ystävä-äiti kysyy mitä teemme talvilomalla.
Niin, nyt on talviloma-aika Piilaaksossa. Osa koulupiireistä, kuten meidän, viettää sitä vain kahden ylimääräisen vapaapäivän voimin, toisilla on kokonainen viikko vapaata.
Tuntuu siltä kuin puolet laaksosta säntäisi vuorille laskettelemaan ja toinen puolisko Hawaille aurinkoon.

Entäs me?
No me emme ole menossa mihinkään. “Olemme ihan vain tässä kotosalla. Retkeillään varmaan jossain luonnossa” Vastaan.
Ystävä-äiti nyökkää, syö suunsa tyhjäksi ja nauraa sitten “Teettekö te koskaan mitään muuta kuin retkeilette luonnossa?”
Naurahdan ja totean että ilmeisesti hyvin vähän.
Jätämme teeman siihen.

Mutta kun myöhemmin sillä viikolla istun taas lasten kanssa sateisessa ja sumuisessa metsässä juomassa höyryävän kuumaa kaakaota vesipisaroiden tippuessa yllemme kaartuvista oksista, palaa tämä keskustelu mieleeni.
Lapset leikkivät sateiden muodostamissa puroissa, heidän naurunsa kiirii ympäri metsää.
Muita ulkoilijoita ei näy.
Eikä se johdu vain sateesta, ei näissä ulkokohteissa viikolla näy useinkaan muita.
Pitää olla hieman hullu tullakseen koulupäivien jälkeen vielä luontoretkelle. Ja ilmeisesti talvilomakaan ei ole kovin houkuttelevaa aikaa. Ei ainakaan jos vaihtoehtona olisi lähteä lumille laskettelemaan tai kuumille hiekkarannoille ottamaan aurinkoa. Ja täällä sataa vettä.

Miksi me sitten päädymme retkeilemään niin paljon?
Miksi me käytämme lukuisia tunteja viikosta luonnon koluamiseen?
Voisin vastata kysymykseen kertomalla meidän yksinkertaisesti vain pitäväni siitä.
Luonnossa lapset ovat lähes poikkeuksetta tyytyväisiä. Heillä on tilaa juosta, huutaa, purkaa kaikki se energia joka heidän sisällään asuu.
Luonto on ehtymätön leikkikenttä, aina on uutta tutkittavaa, aina löytyy jotain millä leikkiä.
Kepit muuttuvat miekoiksi, vesi laavaksi. Suuret kivenlohkareet ovat milloin ninjataloja milloin suuria pelottavia mörköjä.
Minulle luonto taas antaa rauhan. Metsien tuoksu, sammaleen vaimentamat askeleet, aaltojen kohina, hiekkaa varpaiden välissä, ihan sama oliko kohde metsä, kukkulat, meri, ulkona luonnossa minun mieleni lepää.

Kai tämä riittäisi vastaukseksi.
Että me vain rakastamme tätä. Tämä on meidän juttumme.
Mutta ei se ole koko totuus.

Osa totuudesta kiteytyy myös sanaan raha.
Niin moni asia elämässä on rahasta kiinni. Halusin sitten sitä tai en.
Rahasta kuitenkin niin moni asia jää kiinni.
Moni asia on helpompi jos rahaa on tarpeeksi. Vielä helpompaa jos sitä on vähän enemmän kuin ihan vain perustarpeisiin. Ja moni asia on hyvin yksinkertainen silloin kun rahaa on niin paljon ettei sitä tarvitse oikeastaan pohtia.

Ja ei, en ole tästä katkera tai jotenkin koe olevani huono-osainen.
Miljoonilla mittareilla meillä on yllin kyllin rahaa.
Mutta täällä, tässä laaksossa,meillä ei ole erityisen paljon rahaa.
Me olemme hyväosaisia, että edes kykenemme asumaan Palo Altossa. Yhdessä laakson kalleimmista alueista.
Ei nyt puhuta siitä millaisessa 50 luvulla rakennetussa vuotavassa kesämökissä me oikeasti asumme. Pelkästään se kun kerromme meillä olevan vain yksi vessa saa usein ihmiset sanattomaksi. Kertonee jotain tästä maailmasta.

Mutta esimerkiksi nyt talvilomille meillä yksinkertaisesti ollut rahaa lähteä vuorille lomalle eikä matkustaa kuumille hiekkarannoille.
Moni sanoo, ettei täällä laaksossa pärjää kahden lapsen taloudessa ellei tienaa vähintään 140 000 dollaria vuodessa.
Voin kertoa että meidän tulomme ovat alle tuon.
Ja kyllä me silti pärjäämme.
Matkustelemmekin.
Ja uskallan väittää meidän elävän ihan hyvää elämääkin.

Mutta kyllä me myös karsimme paljon.
Välillä se vähän kirpaisee jostain.
Haluaisinhan minäkin tarjota lapsille kaikennäköistä.
Olisi ihanaa tutustuttaa heidät kaikkeen siihen antiin mitä tälläkin maanosalla on tarjota. On museoita, on leirikouluja, on tiedeleirejä, teattereita, musikaaleja, voisi laittaa heidät uima- laskettelu- tiedekouluun, voisi lomailla ympäri Amerikkaa kun kerrankin tällä mantereella ollaan.

On hetkiä kun pohdin, että jäämme niin paljosta paitsi. Lapsemme jäävät.
Mietin miksi tulimme tänne, kun rahamme eivät kuitenkaan täällä riitä niihin asioihin mitä täällä voisi kokea.
Pohdin olisimmeko onnellisempia Suomessa.
Siellä voisimme tehdä laskettelulomia Lappiin, voisimme laittaa lapset uimakouluihin ja hiihto-opetukseen.
Voisimme tehdä niin paljon enemmän keskivertotuloillamme kuin mitä voimme tehdä täällä. 

Mutta sitten taas, katson tätä meidän tämän hetkistä elämää:
Kun istun siinä märällä kannolla juomassa kuumaa kaakaota ja kuuntelen miten pieni puro solisee selkäni takana.
Kun katselen lapsiamme hymyilemässä minulle emalimukiensa ylitse, minut valtaa taas täysi varmuus siitä ettei näiltä lapsilta, tai meiltä, lopulta puutu mitään oleellista.

Syy miten me pärjäämme vaikka ansiomme ovat niin paljon pienemmät kuin mitä moni sanoo täällä tarvitsevan johtuvat pitkälti siitä miten me elämme.
Meillä on vain yksi auto.
Me emme syö oikeastaan koskaan ulkona, emme tilaa ruokaa kotiin, teemme kaiken itse.
Me matkustelemme kyllä, mutta hotelleissa emme oikeastaan majoitu koskaan vaan vuokraamme air bnb kohteita, usein hieman sen suosituimman alueen ulkopuolelta. Ruuan voi näin tehdä lommallakin ainakin osittaini itse.
Ja jos katsotte tarkkaan, siellä lomillakin me lähinnä retkeilemme luontokohteissa.

Viime kesällä roadtripillämme yövyimme osan öistä teltassa, telttapaikkojen hinnat ovat murto-osan mistään muusta majoituksesta.
Ostan ruuan 4 eri kaupasta, olen se ihminen joka juoksee niiden edullisempien appelisiinien perässä toiseen kauppaan. Vaatteita ostan harkitusti ja vähän. Suurimman osan saan muilta ihmisiltä jotka antavat omien lapsien pieneksi jääneitä kiertoon.

Ennen kaikkea,  meidän perheen yhteiset tekemiset ovat useimmiten ilmaisia.
Me retkeilemme.
Me pelaamme lautapelejä, käymme pyörälenkeillä, keräämme simpukoita merenrannasta.

Voisi ehkä jopa ajatella, että olemme harvinaisen tylsiä ihmisiä. Varmasti jonkun mielestä olemmekin.
Koluamme metsiä ja meriä, mutta siihen meidän tekeminen pitkälti rajoittuu.
Nyt tiedätte myös miksi.

Me teeme asioita luonnossa, koska se on ilmaista.
Tai maksaa se bensarahan verran jos kohde on ajomatkan päässä.
Julkisilla ei pääse, ei täällä oikeastaan ole sellaisia.
Mutta kaikki nämä retket metsiin, kukkuloille, merenrantoihin, eivät nämä maksa meille mitään.
On paljon paikkoja joihin pitää maksaa parkkipaikoista, mutta suurimman osan niistäkin olen jo oppinut välttämään, tiedän minne auton voi jättää ettei tarvitse maksaa, pitää vain kävellä hieman pidemmän matkan.

Ja kyllä, minä saan näistä suurta iloa.
Lasten hymyistä, heidän ilostaan.
Heidän onnestaan.
Ja se kaikki on ilmaista.
Luulen, että he varmasti olisivat myös onnellisia kalliilla lomilla ja mahtavissa kulttuuririennoissa, mutta ei se onni sitä vaadi.

Siellä sumuisessa metsässä, sumun tanssiessa puiden välissä ja auringon tunkiessa lämpimät sormensa aina välillä oksien lomasta silittämään poskiamme, Esikoinen ojentaa tyhjää kaakaomukia minulle.
“Saanko mennä takaisin leikkimään puroon? Eikai meillä ole vielä mikään kiire lähteä?”
Vakuutan ettei ole. Sanon, että meillä on kaikki aika maailmassa olla täällä.

Kuopus jää kanssani vielä istumaan puunrungolle.
Kysyn häneltä mitä hän haluaisi tehdä nyt kun meillä oli monta päivää lomaa perheenä.
“Leikkiä kotona legoilla. Ja käydä koko perhe yhdessä puistossa.” Vastaa lapsi tomerana.
Esikoinen nostaa kauempana päätään ja huutaa “Ja käydä retkillä. Me olemme retkiperhe!  Ja se on ihan parasta! “
Hymyilen lapsillemme ja lupaan, että voimme tehdä kaikki nuo asiat.

Oloni on levollinen ja onnellinen.
Siinä hetkessä minä koen saaneeni pitää kakun ja syödä sen samanaikaisesti.
Saamme kokea tämän maailmankolkan, nähdä tämän kaiken, elää täällä. Enkä minä koe, että meidän olisi pitänyt tinkiä siitä tärkeimmästä elämässäni: lasteni onnellisuudesta.
Ei raha tuo onnea, elämä tuo.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Onni asuu retkirepussa”

  1. Leena Neuvonen sanoo:

    Kiitos jälleen kerran Pankavaaran metsän tytär!
    Minun tuttavani 3-vuotias poika kysyi Äidiltään Pekigin Nokian kaupungissa ” Äiti mikä on metsä?”
    Oli katsonut Rölli ohjelmaa. Oli puolivuotias kun menivät Kiinaan. Teillä on toisin.

  2. Pirkko sanoo:

    Olipa kiva juttu! Asuessamme Saksassa retkeily lähimaastossa oli ilomme, enkä muuta kaivannut.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »